Eräänä aamuna kun olimme Uffizioissa n.s. Niobein salissa, pidin tilaisuudesta vaarin ja annoin kihlatuille hienoja vihjauksia.
"Mintähden nää kuvat ovat niin surkean näköisiä, herra Spannbein?" kysyin vilpittömästi.
"Apollo ampuu Nioben lapset kuolijaiksi nuolillaan; auringon jumalan säteet ovat nimittäen nuolia."
"En ole koskaan kuullut päivän purreen koko perhettä yhtähaavaa", vastasin minä.
"Niin ei ole tässä asia ymmärrettävä", vastasi herra Spannbein, "jos kohta Apollon nuolet merkitsevät auringon säteitä. Niobe nousee jumalia vastaan —"
"Ja silloin he ampuvat? Vielä mitä, se olis vähän liikamoista. Taiteilija on vaan tahtonut osottaa siihen, kuinka voipi paljon onnettomuutta yhtähaavaa kohdata perhettä, ja sentähden pitäisi jokaisen, joka aikoo avioliittoon, tarkoin miettiä, tuleeko onnelliseksi, jos puuttuu häneltä isän siunaus. Isän taikka äidin kirous saattaa upeimmatkin huoneet raunioihin."
Tuskin olin saanut nämät sanat sanotuiksi, niin Ottilia kalveni ja tyrskähti itkuun; hän oli yhtä surumielisen näköinen kuin vaimo ja lapset tuon Niob-herran, joka kumminkaan itse ei ole täällä marmorista hakattuna.
"Hän kuolee!" huusi herra Spannbein.
Minä otin Ottiliaa sylin käsin kiini, istuin hänen viereen penkille ja puhuin hänelle.
"Eihän se niinkään vaarallista ole", lohduttelin, "kyllä saa kirota kauan aikaa, ennenkuin yksi ainoa seinä kaatuu kumoon."