Seuraavana päivänä tuli herra Spannbein minun tyköni. Hän kysyi, josko ottaisin Ottiliaa huomaani, sillä tämä oli päättänyt lähteä pois isänsä luota. Ukko oli vaatinut tytärtä luopumaan sulhasestaan, mutta silloin oli tyttö oikein tuntenut, kuinka sydämellisesti tätä rakasti.
Tämähän on mahdottoman romantillinen seikka, aattelin, ja vallan omansa sinun käsiis', Wilhelmina.
"Mutta lapseni", kysyin, "mitä tästä sitten tulee?"
"Se on minusta yhtä", vastasi hän. "Sen vaan tiedän, että olen rakastettu niin kuin ei kukaan ennen minua."
No, sen luulee jokainen joka tulee rakkauden tuntoon, sitä samaa sanoin minäkin kun menin kihloihin Kalleni kanssa, vaikka nyt rakastan häntä paljon hellemmin kuin sinä päivänä, jona isäni sanoi: "Wilhelmina, herra Buchholz on pyytänyt sinut vaimoksensa, jos olet yhtä mieltä kuin minä, niin otat hänen."
* * * * *
Iltajunassa matkustimme Florenziin. Ottilia oli tyyni ja vakava käytöksessään, en olisi sitä odottanut tuolta hennolta tytöltä. "Isäni on ollut paha hänelle", sanoi tyttö, "minun tulee sovittaa isäni vääryydet."
Olimme olleet jo useita päiviä Florenzissa, mutta eipä kuulunut herra Quenglhuberista mitään tietoa, vaikka varmasti olin sitä odottanut. Kuta kauemmin asia näin oli epäselvällä kannalla, sitä enemmän se rupesi minua tuskastuttamaan, semminkin kun ei ollut ensinkään Kalleni mieleen, että puutuimme koko kauppaan. Minä kehoitin häntä sananlennättimellä ilmoittamaan professorille missä asuimme, sillä jotain piti tehtämän.
Olinpa ottanut aika ristin niskoilleni, nyt kun piti yhtäpäätä olla vartijana. Jos menivät nuoret Florenzin eläintarhaan taikka Cascineihin, aina täytyi minun olla kanssa. Jos niiden teki mieli iltasella kävellä kaupungissa, taas minä kolmanneksi, kun he Boboli-puutarhoissa kareissansa kuleksivat, oli velvollisuuteni istua kylmillä marmoripenkkilöillä ja kuunnella niiden puhelemista äärettömästä rakkaudestaan. Mitä se minua liikutti?
Ja varsin vastahakoista oli minusta iltasilla seurata heitä, sillä hyvin usein sattui jostakin ristikadusta tulemaan joukko naamioittuja kummituksia semmoisia kuin Pisassa oli; he kantoivat käsissä tulisoihtuja ja olkapäillä ruumista, ja veisasivat oneita hautuuvirsiä. Kuinka kauheata tämä oli ja kuinka minä säikähdyin joka kerta kun Misericordia-veljet äkkiarvaamatta astuivat meitä vastaan, se on ihan sanomatonta. Kuinkas usein eikö huokaillut: "Jospa tää tukala tila olisi ohitse jo, muuten käyn peräti synkkämieliseksi."