"En muuta voinut", vastasi hän, "jousi oli jännitetty liika kireälle, sen täytyi ritkahtaa poikki. Mikä oikeus tuolla miehellä on häväistä minun taiteellista tointani sanomissa kaiken mailman edessä siitä syystä vaan, että hänen mielipiteensä taiteesta ovat toiset kuin minun? Mikä ylipäätään oikeuttaa häntä kyhäilemään kiitosta taikka moitetta? Hänen tietonsa? Ne eivät ole erhettymättömiä! Hänen kokemuksensa? Taide tuottaa uutta, ja tään tuntemisesta tulee kokemus. Kukas hänet on määrännyt yleisön holhoojaksi? Ei kukaan muu kuin hän itse!"
"Jos ei hänen arvostelultansa hyväksyttäis', niin kai yleisö eroittaisi häntä kirjoitustoimesta", virkkoi Kalleni.
"Oletteko koskaan kuulleet virastaeroitetuita arvostelijoita olevan?" kysyi herra Spannbein mielipahoissa. "Kyllä valtaistuinten hirmuvaltioita on poisajettu, vaan ei läkkihornia milloinkaan. Niinkuin edelliset luulivat kansan olevan olemassa, ainoasti niitten tähden, niin luulevat jälkimäiset taiteilijain valmistavan teoksia heidän tähden vaan, jotta he, arvostelijat, saisivat aineita mistä kirjoittavat ja samalla myös toimeentulonsa."
"Siinähän ikäviä epäkohtia; mitä yleisön silmissä maksaa taide, jos arvostelu alenee käsityöksi? Mitenkä silloin taiteilijaa voi edesauttaa hänen pyrinnössään, ja yleisöä johdattaa ymmärtämään?"
"Joka julkisuuteen astuu työllänsä, hänen täytyy taipua joutumaan myös julkisen arvostelun alle", sanoi Kalleni.
"Entä kun Quenglhuber tulee ja arvaa omalla mitallaan ja kuuluuttaa kaikkeen mailmaan väärän arvostelunsa."
"Tosin", vastasi Kalleni, "minä aattelin että taiteilijat joskus valmistavat vähemmin onnistuneita teoksia, vaan että arvostelija voisi väärin tuomita, sit' en olisi luullut; mutta nyt näen, että jos siltä puolelta punnitsee asian, niin ovat sekä kiitos että moite yhtä arvottomia."
"Sentähden olen nyt kuitti Quenglhube'rista", lausui maalari. "Minä olen paljon saanut kärsiä hänen väärästä arvostelemisestaan, mutta hyvä on että tiedän nyt hänen olleen sen, joka kirjoitti tuon ilkeän kappaleen."
"Entä Ottilia?" kysyin minä.
Herra Spannbein nousi ylös vastaamatta mitään ja meni. Minusta hän oli oikeassa, sillä kyllähän se oli surkeata, että tään nuoren, toivorikkaan maalarin täytyi näivettyä vanhain mestarien jäljentämisessä, aivan kuin laita oli minun kanssasisareni miehen.