"Kritiikkiä joka niin on vanhan aikuisella kannalla eivät taas taiteilijat pidä täytenä totena", vastasi herra Spannbein, joka harmissaan joi jotenni tiheään ja paljon.
"Mitä?" huusi Quenglhuber. "Te puhutte halveksimisella kritiikistä? Tykkänään toiseksi täytyy taiteen muuttuman; tähän asti se on pelännyt vaan, eikä parantunut."
"Minä en pelkää", huusi herra Spannbein, "ja jos vaan tietäisin, kuka se oli se salakähmäinen arvostelija, joka pilalle panetteli minun 'Ylhäistä naista papukaijan kanssa', niin kyllä hän saisi vasten silmiään. Se taulu oli saavuttanut taiteilijain hyväksymisen ja olisi ostajalle mennyt, mutta tämä pelästyi pois kun luki tuota herjaavaa arvostelua. Ja mitä virheitä siinä oli? Siltä puuttui muka käsitystä, ideaalisuutta ja antiikin muodon ihanuutta. Ei sen vähempätä. Tuo nimetön kyhäilijä ei tiedä taiteesta mitään!"
"Te olette kapinoitsija!" tiuski professori.
"Puolustatteko todella tuota poroseppää?" kysyi herra Spannbein ynseästi.
"Tietysti, minähän se olin joka kirjoitin tuon arvostelun."
Rätsis! ruukku rauskahti tuhansiin kappaleisiin.
"Minä en peräytä sanaakaan", lausui herra Spannbein vakaasti, "ja ilmoitan tässä nyt, ett'en vast'edes vähääkään väliä pidä mokomista taideloruista. Vanhat ovat kuolleet, ja me nuoret elämme nyt vuoromme. Sen verran sitä."
Quenglhuber lähti pois Ottilian kanssa. Tyttö loi surullisen silmäyksen maalariin kun menivät, vaan tää pysyi synkeänä paikallansa.
"Te kiivastuitte vähän liiaksi", sanoin minä herra Spannbeinille, kun Quenglhuber oli sulkenut oven jälessään.