Herra Oehmichen oli, niinkuin saksilaiset ainakin, skatin-lyöjä luontoansa, ja tuo ikävöitty peli saatiin siis aikaan. Herrat siinä pelasivat, kunnes me Reichenbachissa otimme melkoisen makuista iltaista; ja sitten ei muuta kuin kömpiä koikkuun.
Herra Kleines makuuvaunu-toimistossa oli laittanut niin, että Kalleni ja minä saimme erityisen sievän koppilon kahdella makuu-sijalla. Nää olivat niin viehättävän näköisiä, että päätin heti mennä levolle, ja kun en tahtonut voimistelulla vaivata kipeätä Kalleani, otin osakseni ylemmän vuoteen. Sinne pääsin paljoa helpommin kuin olin aatellut, ja siinä kun loikoilin, sanoin itsekseni: "Parempi sinun ei voi olla, Wilhelmina. Maata pitkällänsä sängyssä, ja sieltä tulla Italiaan — oikein se on taivaallista".
Seuraavana aamuna olimme Münchenissä, vaan koska makuuvaunuissa olimme ei ainoasti levänneet oivallisesti, vaan myös siistittäneet itsiämme ja juoneet kahvia, taisimme virkeillä voimilla heti matkata edelleen. — Paitsi sitä ei ollut ilma niin hyvä, että se meitä olis vietellyt viipymään. Mitä Münchenistä nähtiin, oli lumen peitossa, ja taivas oli sennäköinen, kuin ei se itsekään olisi tiennyt, pitikö itkemän vai nauraman.
Niin hauskaa kuin makuuvaunussa ei ollut niissä vaunuissa, joihin nyt täytyi nousta, mutta siinähän meni. Herra Oehmichen jäi toistaiseksi Müncheniin koettaaksensa siellä nuuskia tietoonsa mynsteri-johteita; ja siitä olin pahoillani, sillä ylipäätään hänellä oli hyvin viisaita ja lujia mieli-piteitä. Saimme nyt kumminkin toisen tuttavan: nuori maalari nousi meidän vaunuun. Näkyi heti, että hän oli suuresti sivistynyt; hänellä oli silo-hansikkaita ja tukkansa oli koreasti käheröitty, josta muuten maalarit eivät ole juuri tunnetuita. Pianpa puheleminen pääsi vauhtiin, sillä minä olen niitä, jotka tahtovat tutustua matkakumppaniensa kanssa; tuon isoisen itseensä-vetäytymisen kokonaisen pitkän matkan ajalla pidän sangen ikävänä. Tokihan toisiakin ihmisiä tahtoo oppia tuntemaan, ja se joka ei mitään kysy, ei hän tule tietämäänkään mitään. Herra Spannbein näytti olevan oivallinen nuorukainen, ja kohtakin eno Fritz kunnioitti häntä siemauksen annolla konjakkipullosta.
Saadakseni puhelemisen soveliaalle tolalle, kysyin, oliko Münchenin maalarikoulu tätä nykyä kukoistavassa tilassa? Herra Spannbein sanoi niin olevan lisäten että Münchenissä joka vuosi löydetään tusina kuuluisia taiteilijoita, etenkin puolalaisia ja venäläisiä, mutta viiden vuoden perästä löytäjät eivät muista enää niiden nimiäkään. Taide-bramineja oli kumminkin Münchenissä yhtä runsaasti kuin muualla.
"Mitä taide-braminit oikeittain ovat?" kysyin häneltä.
"Ne ovat ihmisiä, jotka kirjoittelevat taiteesta eivätkä taiteesta tiedä tään taivaallista", vastasi hän. "Älkää koskaan lukeko kirjaa taiteesta, hyvä rouva. Katsokaa itse, arvostelkaa itse ja ostakaa ne taulut, joihin miellytte. Siinä oikea taide-tunto."
"Mutta täytyyhän siinäkin sivistyä opilla!" virkoin.
"Oppivatko vanhat greekkalaiset tietopuolisesti? Oliko Fidiaalla kirja, jota opetteli ulkoa? Ovatko vanhat mestarit maalanneet taide-historian mukaan, vai onko taide-historia tehty heidän teostensa mukaan? Ei, taide oli olemassa ennenkuin kritiki, aivan kuin keitto-taito ennen kokkikirjaa!"
Minun täytyi se tunnustaa, ett'en ollut vielä katsellut taidetta tältä kannalta, enkä myös tavannut ketään, joka olis' lausunut tietoja tuossa vaikeassa aineessa niin varmasti ja selvästi kuin herra Spannbein.