"Hukassa se, joka kokki-kirjan mukaan lähtee keittelemään", vastasin minä. "Kuinka eikös mene munia vaan! Taitava talon-emäntä ei tarvitse kuin puolet".
"Aivan samaten on käsityksen laita maalaus-taiteen alalla", vastasi herra Spannbein. "Siinä tulee aikaan paljoa vähemmällä kuin yleisesti luullaan. Minä tunnen maalareja, joiden tauluissa on käsitystä niin viljalta ett'ei niitä viitsi katsellakaan. Niiss' ei ole väriä, ei piirrustusta, ei taidollisuutta — mutta käsitystä. Ja semmoisen tuherruksen eteen taide-braminit paltaantuvat, silmät sokeina päässä, ja ovat vähällä kaasuna kohota ilmaan sulasta ihastuksesta. Mutta kunnollisesti maalatuita tauluja ne polkevat pahanpäiväisiksi; hoo, kyllä tuota tunnen!"
Minä lainasin pullon eno Fritzin hoteista, ja virvoitin herra Spannbeinia, jonka oli puheesta palava. Sitten kysyin häneltä: "Mutta mistä semmoiset kuin minä ja minun vertaiseni saisivat ymmärrettä taiteesta, jos ei kirjoista?"
"Katsokaa luontoon ensin ja sitten taide-teoksiin", huudahti herra Spannbein. "Jos löydätte luontoa taiteilijain teoksissa, silloin ne ovat todella hyvät."
Tähän vastasin minä, ett'ei ollut laadullista katsella kaikkea luonnollisuudessa, niinkuin esim. Adamia ja Evaa, ja ilmoitin hänelle herra Oehmichenin mielipiteitä antikista. Herra Spannbein veti suunsa surkuttelevaan nauruun ja sanoi:
"Taiteessa on kaikki laadullista. Muuten ei teidän tarvitse pelätä muinais-teoksia Italiassa, sillä noiden kainojen englantilaisten naisten tähden ovat kaikki veistokuvat taidevarastoissa ja museoissa koristetut viikunalehdillä, ikäänkuin olisivat ne syntiin-lankeemukseen vikapäät. Synti se todella oli, että antoivat kaivella heidät ylös semmoisten ihmisten, jotka pukevat vaatteita esi-isiensä jumalojen päälle, jotta koulutytöt eivät pitäisi niitä shocking'ina."
Minun Kalleni, joka tähän asti ahkeraan oli lukenut italian-kielioppiaan, ei näyttänyt hyvin mieltyneeltä meidän kahden-puheesemme taiteen syvimmistä salaisuuksista. Hän kysyi herra Spannbeinilta, eikö hän pelannut skat'ia? Tuskin tää oli vastannut "kyllä pelaan", niin jo oli peli valmis. Tällä kertaa keskeyttäminen sattui hyvin, sillä herra Spannbeinin mieli-piteet eivät ollenkaan soveltuneet niihin opetuksiin, joita äskettäin olin saanut kirjoista; olin siis vähän huumeuksissa, ja täytyi vähän levähtää jotta katselemalla maisemaa saisin mieleni rauhoittumaan.
Lunta ei juuri näkynyt enään. Kedot ja niitut vivahtivat vihannilta, mutta puissa ei ollut vielä lehti puhjennut; kuusikot tummassa puvussaan antoivat vähän osoitusta millainen maisema oli, kun kesä tuli taas. Vuoristo oikealla ja vasemmalla kävi yhä korkeammaksi. Vuorien huiput olivat lumen vallassa vielä, mutta alhaalla laaksossa kukki kelta-esiköitä aivan rautatien vieressä. Ne toivat kevään ensimmäiset terveiset; hän vielä viipyi tuolla Alppien toisella puolella, ja me menimme häntä vastaan, kun ei voinut hän tulla meille, koska hänelle ei ollut vielä tarpeeksi asti lämpöstä pohjois-maissa, sillä oppineiden uusimpien tutkintojen mukaan, kevät ei tuo kanssansa lämmintä, vaan lämmin kevään; siitä luin taannoin Perheen-emännänlehdessä. Kuinka eikös näytä luonto toisellaiselta, kun sitä katselee tieteen kiikarilla!
Junamme tulla suhisi Kufsteinin asemalle. Tää Kufstein on joen rannalla vielä, soleine tornineen; korkealle niiden yli kohoaa äkki-jyrkkiä kallioita, joitten harjalla on linnoitus, mahdoton valloittaa muuten kuin dynamitin avulla, niinkuin eräs nästin-näköinen itävaltalainen upsieri aseman-sillalla vakuutti minulle. Ainoasti sillä tavalla, että reikä porataan kallioon aivan linnan alle, se täytetään dynamitilla, tää sytytetään tuli-langalla ja koko röykkiö räjähytetään ilmaan — ainoasti sillä lailla voipi vihollinen kukistaa tätä vankkaa västinkiä. Semmoiset vehkeet ovat kuitenkin mahdottomat, sillä ulkona seisoo aina vahti, jonka on käsky kohdastaan ilmoittaa linnan-päällikölle vähintäkin poraus-koetta. Vahtimiehen mökin näin omilla silmilläni.
Vaikka Kufstein on kauniilla paikalla, en sentään siihen mieltynyt, sillä se on samalla itävaltalainen tulli-asema, ja tulli-katselmus pilaa parastakin iloa. Siinä täytyy astua esille arkkuinensa ja laukkuinensa, ja myöntää tullimiehille katsauksen kaikkiin vaattehiston salaisuuksiin. No, minä olen Jumalan kiitos säädyllinen rouvas-ihminen, ja voin missä hyvänsä näyttää mitä otan päälleni; mutta oli se tuskastuttavaa kumminkin, kun tuo nuori mies kyseli, josko tavaroissani oli aseita ja tupakkia, ja haeskeli revolleja ja sikaareja minun paitojeni välillä.