"Ei", sanoin minä, "ei hyvä herra! Minä en polta sängyssä maatessani, enkä ammu; niin emansipeerattu ei ole rouva Buchholz!"
Päästyämme kunnialla katselmuksesta, menimme ravintolaan jotain virvoketta saamaan, mutta mieleni oli niin kuohuksissa, ett'ei mikään oikein maittanut; kiitin kun pääsimme taas junalle ja saimme lähteä pois sieltä, jossa minun hellätuntoisuuttani niin syvästi oli loukattu tuon tullilaitoksen etuus-oikeuksien kautta.
Nyt oli meillä italialaiset vaunut. Ensimmäinen luokka on kuin meillä toinen, ja toinen luokka eroaa meidän kolmannesta pääasiallisesti siinä, että sohvat ovat guttaperkakankaalla päällystetyt. Siitä emme sen enempätä huolineet; olimme iloisia vaan kun saimme vaunun eriksensä meille neljälle. Herra Spannbein tuli, näette, meidän seuraamme taas.
Tyroolin halki nyt matka piti. En olis' koskaan uskonut niin mahdottomasti vuoria olevan maailmassa, enkä voinut olla tuon tuostakin lausumatta iloani siitä. Herra Spannbein sanoi, ett'ei hän ymmärtänyt minun ihastustani ollenkaan; jos Schveizissä olisin käynyt, en olisi tämmöistä melua nostanut noiden myyrän-mättäiden takia.
Tää solventaminen suututti minua.
"Minä iloitsen siitä mitä minä näen, enkä semmoisesta jota muut ihmiset pitävät parempana ja jota en tunne enkä tiedä", sanoin vähän tuikeasti. "Muuten olkoon mainittu teille, että minä tulen tasamaalta, jossa, Kreuzbergiä ja Pichel-vuoria Havelin varrella pois-lukien, ei ole melkoisempia mäkiä, korkeudelleen mitattavia. Täällä minulle avaantuu aivan uusi mailma. Nää romeiset kallion-rinnat, nää jylhät hongikot, nää monet sievät kylät kirjavine huoneineen, kaikki minua suuresti miellyttää. Jos vielä tuuli ajaisi noita sumupilviä vähän hajalle ja sitten siintävistä raoista pilkkisi päivän valossa välkkyviä lumi-huippuja, tekis'pä mieli huutaa junalle että vähäksi aikaa seisahtuisi. Ja tätä iloani tahdotte karvastuttaa!"
Herra Spannbein puolusteli sanoen, ett'ei hän suinkaan tarkoittanut pilata minun iloani, mutta eihän se ollut hänen syynsä, että vuoret Schveizissä olivat kuin olivatkin korkeampia kuin vuoret Tyroolissa. Maalarilla muuten oli yksi ja sama, kuinka korkea vuori oli, tauluun se tuli siltä. Minä kysyin, taisiko hän maalata semmoista.
"Ei mikään ole helpompi vuori-maisemaa", vastasi hän. "Ei muuta se kuin yleis-väri valmistetaan, tahritaan sitä alaalta ylöspäin ja yläältä alaspäin, kremsen-valkosta vähän taivaaksi ja sitten — yks' kaks' — hongat sinne paiskatut penselillä. Jos ei tee mieli maalata kokonaista vuorta, peitetään siitä isot osat pilvillä ja usmilla. Vuorimaalareilla on sama hyöty pilvistä kuin tappelu-maalareilla ruudin-savusta. Missä heidän taiteensa ei riitä, sinne heti tupruttamaan."
"Ja mitä te maalaatte oikeittain?" kysyi Kalleni.
"Tapa-maalauksia", vastasi herra Spannbein oman-arvon tunnolla. Vähän allapäin sanoi hän sitten: "Mutta juuri tapa-maalauksiin nuo taide-braminit paraasta päästä iskevätkin. Milloin on heidän mielestään aine sopimaton, milloin väri, milloin itse työ huonosti tehty. Käsitystä he eivät koskaan löydä niissä."