"Sehän on hyvin ikävätä", lohduttelin häntä.
Hän oikein innostui ja kertoi eräästä hänen maalaamastaan taulusta, "ylhäinen nainen papukaijan kanssa". Tätä taulua oli muuan taide-bramini arvostelussaan haukkunut niin tyyten kelvottomaksi, että hän (Spannbein) tuskin ilennyt enää näyttää silmiään ihmisten joukossa. Ja kumminkin olivat kaikki hänen kumppaninsa kiitelleet tuota taulua. Se oli hyvin tehty, sen sanoivat kaikki. Mutta hän oli masentunut, ihan kuin selkäänsä saanut.
Eno Fritz muistutti, että pitkään aikaan ei ollut tilkka otettu. Nytkään ei jäänyt herra Spannbein osattomaksi konjakista.
Ennen kuin tiesimmekään, olimme Innsbruckissa jo. Sepä kauniilla paikalla on! Kaukana oli nähtävä Zillerthalalpit, luonnon-laulajien kotiseutu, — kuin myös ne vuoret jotka kohoovat kahden puolen sitä leveää laaksoa, minkä pohjalla Inn virtaelee. Ellei Kalleni olis' ollut sairas olisin minä ehdotellut viipymistä yhden päivän siellä, mutta Kalle sanoi: "Wilhelmina, tohtori on toimittanut minua etelä-maille, ja sanotaanhan siellä olevan paljon ihanampia maita kuin tällä puolen Alppeja".
"Kyllä se kovalta pitää", sanoin minä.
"Te ette ole vielä nähneet Schveiziä", puuttui maalari taas puheesen.
"Mitä tapamaalari maisemista ymmärtää!" ärjäsin hänelle. Nyt hän oli vaiti.
Me istuimme ääneti muutkin, kunnes alat muuttuivat arveluttaviksi. "Miten junan nyt käy?" kysyin. "Ei suinkaan se pääse tuon vuoren yli meidän vastassa".
"Oh, täytyyhän toki", virkkoi eno Fritz. "Saat nähdä miten sit' on opetettu kiipeemään".
Niin olikin. Minä olen tosin Cercus Renz'issä ja Valhallassa nähnyt sekä ihmisten että järjettömäin luontokappalten tekevän monta nurin-niskaista konstia, esim. elehvanttia jotka putelien päällä kävelevät, ja pieniä lapsia jotka päällään seisoen hurisevat isänsä ympärillä kuin suden-korennot, mutta kun nä'in, miten tään ehdottomasti ihan järjettömän höyry-veturin onnistui nousta vasta-vuoreen aina kukkulalle asti, kyllä kunnioitan silloin ihmis-järkeä, joka tällaista oli aikaan saanut. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmän tuli talven-tapaiseksi taas, sillä Brenner oli aivan lumen peitteessä. Ylhäällä asemalla seisahduimme. Me näimme Brenner-järven viheriän veden lumi-huippujen keskellä kiiltävän, ja Eisackin kuohuvan vesiputouksen. Ken täällä ylähällä yksin asuisi, hän ei kuulisi muuta kuin kosken kohinata yöt ja päivät; mutta nyt tulee tuo höyryveturi kahdesti päivässä tänne käymään, ja se ulvoo ja pitää semmoista elämätä, että kaikki runolliset mielen-liikutukset haihtuvat peräti. Mutta eikös niin ole laita joka paikassa? Ihmiset reutovat ja kiirehtivät läpi elämän, juuri kuin maa ei olisi muuta kuin rautatien-asema, ja se on ihan ihmeellistä, että runoilijoita vielä on olemassa, jotka tyytyvät rauhassa kirjoittelemaan. Sentähden onkin hyvä, että nuoria taidokkaita kohdellaan niin kovasti kuin mahdollista; heistä, näette, hellemmät tunteet katoavat, ja he voivat työnsä tehdä keskellä tuota reutomista, aivan kuin runotaito olisi jotain kiven-tikkausta vaan.