Kun olimme kävelleet jalkamme lämpösiksi lumessa, astuimme taasen sisään, ja nyt meni myötä-mäkeen. Valkoiset huiput olivat kohta takanamme, ja ilma lämpeni lämpenemistään. Ja nyt tuli viheriöitseviä puita, ja kun olimme laaksossa taas ja juna alkoi tavallista vauhtiaan, jopa lensimme läpi ihanimman kevään. Mikä kevät! Kukkivia puita yltä-ympärillä — kukkais-lunta talven-lumen sijassa. "Kalle", sanoin miehelleni, "ihan olen samalla mielin nyt kuin olin ennen mailmassa, kun ensimäisen kerran mummon kanssa pääsin maalle ja kirsimarja-puut kukkivat. Täällä tietysti on enemmän vuorista ja suurenmoista, ja viinapuun-kantojen asemesta kasvoivat siellä pellot perunoita; muuten on melkein yhtä."
Kaikkien niiden paikkain nimiä joitten sivutse kiidimme, en tullut tietämään, sillä herra Spannbein ei näkynyt olevan hyvin perehtynyt maan-tieteessä. Mutta miellytti siltä nähdä noita pieniä kaupunkiloita ja somia kyliä, ja etenkin noita kauniita kirkkoja, jotka siinä, hautakivet ympärillä, olivat kuin kanat poikineen, kun nää illan tullessa pakkaavat siipien suojaan. Elää on kai lystimpi kaupungissa, mutta haudattaa on parempi maalla. Ruumiin-polttoa olen vallan vastaan, sillä eihän ihminen ole maailmaan tullut pideltäväksi paistina.
Ilta-puolella jotenni myöhään tulimme Bozeniin, joka on kuuluisa hedelmä-hilloistaan. No, jossa hedelmiä niin viljalta kasvaa, mikäs konsti siin' on hillota niitä. Mutta mikäs tulee eteen meillä kotona, kun, niinkuin mennä vuonna kävi, reine-claud'it eivät joudu kypsiksi? Ei muuta kuin tehdä niistä etikka-plummonia.
Bozenissa olimme yötä, sillä Kallen täytyi huilata. Ilma oli niin mietoa, että vielä myöhällä kävelimme kuutamossa pitkän matkan. Eno Fritz osasi erääsen olut-kapakkaan ja sysäsi meidät sinne. "Tästä lähtein ei saadakaan olutta enään", sanoi hän. Minä olin vallan vihoissani. Mutta nähdessäni, miten herra Spannbein, joka kumminkin on taiteilija, hyvällä halulla nautti oluensa, join minäkin sitä seidelin; vaikka kohta olin ihan selvillä siitä, ett'en tälle matkalle ollut lähtenyt istuakseni olut-tuopin ääressä haikuisessa kapakassa, enkä katsellakseni kuinka herrat skat'ia löivät. Minä olin nyt, niinkuin monesti ennenkin tässä elämässä, ainoa tunnokas sielu pelkkien puupökköjen joukossa, ja oikein ilahutti aatella, että eno Fritz monta viikkoa eteenpäin tuli olemaan ilman olutta, jota hän niin rakasti ett'ei raahtinut mennä naimiseenkaan. Kalleani varten valmistin pienen ilta-ripityksen, matta kun kolotus oli kovempi taas, säästin sitä toiseen kertaan. Kaikella on aikansa.
Tuolla puolen Alppeja.
Vaimo Regie-sikaarien uhrina. — Tulli-säikähdys. — Mintähden se on onni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. — Verona. — Mintähden Italialle rauha on toivottava. — Varjelus-enkeli raunioissa. — Molto interessante. — Eläin-opistoja. — Wilhelmina Buchholzin päähän pistää eräs aate. — Julian hauta. — Vaisu. — Kapsäkit.
Varhain seuraavana aamuna matkasimme eteenpäin. Me tulimme oikealla ajalla asemalle ja menimme odotussaliin; siellä olivat ihmiset eilen poltelleet sikaaria ja niistä oli haju huoneissa vielä. Jotain niin hirveätä haisua ei ollut nenäni koskaan kokenut. Kun eno Fritz sitten selvitti minulle, että se oli Regie-sikaarien haju, surkuttelin suuresti kaikkia niitä rouvia mailmassa, joiden miehet polttivat Regie-tupakkaa, sillä eihän tuommoista hajua saa haihtumaan kartiineista ja huone-kaluista ei kuuna päivänä. Ja mitenkä voi kajota syleilemään miestä jossa on niin rutollinen haisu, että siihen verrattuna Panken [Panke on Spreen lisä-jokia] vesi on kuin eau-de-cologne. Herra Spannbein arveli paraaksi, että koettaisin tottua siihen, sillä Italiassa oli tupakka vielä huonompata kuin Itävallassa.
"En tässä mailmassa!" vastasin jyrkästi ja kiiruhdin raittiisen ilmaan. Vähän aikaa, niin tuli Kalle perässä.
"Wilhelmina", virkkoi hän nöyrästi, "sinun pitäis' auttaa minua".
"Mitenkä niin?" kysyin kummeksien.