"Minun onnistui saada itävaltalaiselta tullilta salatuksi vähän Sikaareja, mutta herra Spannbein tässä äsken sanoi, että Ala'ssa Italian rajalla haeskelevat tupakkia tarkemmin vielä kuin Kufsteinissa. Mitäs jos ottaisit sinä joitakuita tukkuja hoteisis'?"
"Kalle!" huudahdin kauhistuen, "tahdotko vietellä minua rikoksiin!"
"Sinusta ei kukaan hae Sikaareja".
"En minä voi ruveta valtiota pettämään".
"Tulli on niin hullusti korkea", vastasi Kalleni, "ja tahdotko että minun täytyy polttaa Regie-sikaareja?"
"En", vastasin, "silloin koko reissuni menisi pilalle".
"Suostut siis?"
"Tokkopa siinä muu auttaa?" huokasin. "Voi kuitenkin, ja minä kun luulin Italiaa taivaalliseksi kukkaistarhaksi, huomaan nyt jo, että kasvaa siinä polttiaisiakin. Koetan-ma-han minkä voin, Kalle!"
Juna tulla jyryytti taas esille. Me vaunuihin, joissa saimme itsekukin nurkkasijansa akkunan luona. Vaikka luonto oli kaunista, en voinut sitä oikein ihailla, sillä noista sikaareista oli mieli paha. Ei ollut Kallenikaan iloinen. Hän veti esiin italian-kieliopin ja luki sitä ahkeraan.
Rakennukset olivat toista tyyliä kuin tähän asti; siellä täällä seisoi tummia, suippolatvaisia kypressi-katajia kirkkojen lähistöllä, aivan kuin totisia huuto-merkkejä luonnossa. Kaikki muuttui toisellaiseksi, ja pelolla aattelin sitä, että muuta kieltäkin ihmiset puhuivat, ett'eivät he saksaa enää ymmärtäneet, emmekä me italienskaa. Mutta lohduttelin kun näin, miten Kalleni opetteli niin että hiki tippui otsasta.