"Kalle," kuiskasin hänelle, "miten noiden sikaarien laita on?"
Kalle kuiskutti sitten pari sanaa eno Fritzin korvaan, ja eno Fritz sai kuin saikin herra Spannbeinia pistämään päänsä vaunun akkunasta ulos. Hän myös teeskeli kuin täytyisi hänenkin välttämättömästi ihailla maisemaa, ja oli siinä tiellä ett'ei herra Spannbein päässytkään päätänsä vetämään sisään. Kalleni otti nyt esille sikaari-kääryt, ja minä pistin ne — — no niin. Jos herra Spannbein tällä välin olisi kääntynyt meihin päin, luulenpa, että olisin lattian lävitse vajonnut, vaikka kohta juna olis' jauhannut minua mäsäksi. Kun näyttäitä taisin taas, hymyilin niinkuin ei mikään olisi tapahtunut, mutta mieleni oli niin pahoittunut, että milt'en tahtonut kääntyä pois kotiin, jos olis' käynyt laatuun. Onneksi osui eno Fritzin päähän katsella taas tuota pulloa, ja siitä seurasi meille toki niin hyvä mieli, kuin tässä tukalassa tilassa oli mahdollinen. Herra Spannbein tarkkautti minun huomiotani vuoren-vierroksen jälkiin, jonka sanottiin raunioiksi ruhtoneen kokonaisen kukoistavan kaupungin. Muussa tilaisuudessa olisin sydämestäni surkeillut noita onnettomia ihmisiä, mutta nyt en sitä voinut, sillä sikaarit olivat minulle suureksi vastukseksi.
Vihdoin ajettiin Ala'n asemaan. Minä olin tukehtua. Meidän kapsäkkimme kannettiin sisään ja pantiin pitkille pöydille. Eräs tulli-virkamies astui esille tarkastaaksensa meidän matka-kapineitamme; hän kysyi minulta jotain ja viittaeli kiivaasti käsillään. Min' en ymmärtänyt yhtä sanaakaan hänen puheestaan. Tämä hetki oli kauhistava. Rukoilevaisesti katsahdin Kalleeni, mutta huomasin hyvin, ett'ei hänkään tuosta rengon-kielestä tullut hullua viisaammaksi. Ja hän oli kumminkin niin ahkerasti opetellut italian-kieltä.
Kaikeksi onneksi tuli herra Spannbein avuksi hätään; hän osasi selvitellä seikat virkamiehelle, ja tämän käytös oli säädyllisempi kuin olimme odottaneet, sillä kun tavaroihin oli vähän vilaistu, saimme mennä rauhaan. Eno Fritz, jolla oli pieni käsilaukku vaan, näkyi toisen tarkastajan kanssa tulevan aikaan aivan hyvin. Miten hänen näin hyvin kävi, en voinut käsittää.
Käydessämme odotus-saliin, sain nähdä hirvittävän näytelmän: eräs rouvas-ihminen pakoitettiin astumaan huoneesen, jossa tulli-nainen oli häntä tarkasteleva. Rouva teki vastarintaa, mutta turhaan, ja ovi suljettiin tuon onnettoman jälessä. Silloin vannoin valan, ett'ei koskaan enään salakähmässä kulettaa mitään, ja enemmän kuolleena kuin elävänä tulin odotus-saliin. Mutta sikaarit olivat pelastetut.
Kieleni kuivui kiini kitalakeen tuosta säikähdyksestä.
"Kalle", sanoin minä, "hanki minulle pullo selterivettä; minä kuolen janoon."
En unhota ikänäni Kallen katsantoa kun hän kysyi minulta:
"Tiedätkö sitte, mitä selteri-vesi on italian-kielellä".
Minä huusin herra Spannbeinia; häntä ei kuulunut.