Oikein iloinen olin vasta silloin, kun kaluinemme kampsuinemme mennä höyräytettiin pois, ja Ala tullinensa oli takanamme. Nyt olimme siis Italiassa ja vapaat kaikista vaaroista. Tosin olisi seutu voinut olla kauniimpikin, mutta mieleisiä olivat nuokin vainiot, joissa vilja vihoitti ja joissa vielä sitten oli istutettu mulperi-puita, minkä puunlajin lehdistä silkkimadot elävät. Niin pitkältä kuin silmä kantoi kasvoi puita, ja puusta puuhun suikerteli viini-köynnöksiä aivan kuin kukkakiehkuroita. Vähän väliä oli taloja, ja maaseudun asemilla näimme myös ihmisiä, mutta ne eivät olleet silkkiin puetut, vaan karkeisiin vaatteisiin ja näyttivät surkeilta keskellä luonnon runsautta. Herra Spannbeinin mielestä nuo joukot olivat hyvin kuvan-ihania, mutta minä niistä päätin, että näkyivät tarvitsevan tutustella suovan eli saippuan kanssa. Eno Fritz oli samaa mieltä ja sanoi, että nuo paljas-jalkaiset kakarat olivat oikeita ryötyksiä. Se on suuri onni yhtä kaikki, ett'ei maalarit mailmassa hallitse, sillä muuten se menehtyisi likaan tuon kuvan-ihanan vaikutuksen vuoksi.
Sitten tuli näkyviin linna-varustuksia, niiden läpi kuljettiin, ja niin oltiin Veronassa. Yhteis-vaunu vei meidät albergo S. Lorenzo'on, ja siellä meitä vastaanotti kyyppäri joka puhui saksaa sujuvasti. Tästä olin minä hyvin mielissäni, ja Kalleni vielä enemmän.
Kalleni ja minä saimme huoneen näkyalalla virtaan ja siintäviin Alppeihin lumi-huippuinensa. Siinä seisoin ja katsoin akkunasta, ihailemiseen vaipuneena, kun Kalle keskeytti:
"Wilhelmina, nyt voit antaa minulle sikaarit takasin".
Vaikka vähän närkästytti, kun hän näin häiritsi runollisia ajatuksiani, olin kumminkin iloinen siitä että pääsin vapaaksi noista tuskan tuottaneista esineistä, ja irroitin puntit päältäni. Kalle ihastui saadessansa ne takasin; vaan yhden puntin hän näytti minulle ja virkkoi vähän nuhtelevaisesti.
"Wilhelmina, etkös olisi voinut varoisammin säilyttää niitä? Juuri paraita olet istunut murskaksi."
"Kalle", vastasin minä, "kiitä luojaa, ett'en tuskassani musertanut niitä kaikki-tyyni. Minä olen tehnyt sinun edestäsi mitä olen voinut!"
Kalleni halaili minua ja me menimme ruokasaliin.
Eteistuvassa oli levitetty pöydälle mitä kauniimpia ruokakasveja ynnä metsän riistaa ja lintuja jos mihin sorttiin, jotta siinä saisi valita mitä paraiten maittaisi, mutta herra Spannbein ja eno Fritz kun odottivat jo, niin emme siellä kauan olleet. Me istahduimme pöytään ja annoimme, noudattaen herra Spannbeinin neuvoa, tarjota meille Veronalaisen päivällisen. Soppa oli erittäin kummallinen, sillä siihen oli sotkettu kaiken mailman kasvaksia, ja vielä kummallisemmaksi se kävi, kun siihen ripottelimme hienonnettua parmesan-juustoa, joka sulaneena venyy langankaltaiseksi. Olemme sittemmin useinkin syöneet semmoista soppaa, mutta vasta kun minun mieleeni juolahti se viisas tuuma, että ostaa pienen pönttösen lihamehustetta ja sekoittaa sitä hiukan tuohon kasvi-liotukseen, jota italialaiset sopaksi sanovat, — vasta silloin se kävi meille kelvolliseksi. Sitten tarjottiin parsaa. Kalleni oli odottanut saavansa nyt oikein herkutella, sillä kyljykset parsain kanssa on hänen paras ruokansa; mutta kun eteemme asetettiin pitkävartisia puikeloita jotka jo olivat siementymässä ja paitse sitä maistuivat kovin katkeralta ja olivat sitkeitä kuin seililanka, niin sanoi Kalle: "Wilhelmina, Italia voi olla hyvinkin jalon-ihana, mutta parsain päälle he eivät täällä ymmärrä yhtään". Sitten otimme maccaronia jotka olivat hyviä, sekä söimme viimeksi kananpaistia. Se oli kerrassaan herkullista. Ja kaalikset olivat oivalliset. "Jos ei olekaan meillä berliniläistä ruoka-laitosta täällä", sanoin minä "niin elostaa täällä sentään hyvin kyllä". Atriamme loppui hauskemmin kuin se oli alkanut, ja parahimmalla tuulella läksimme kaupunkia katselemaan.
Ihmeellinen on tää Veronan kaupunki; voisipa luulla sen kerran nukkuneen eikä enään voivan havata. Katujen varrella on suuria palatseja, mutta niissä ei asu kukaan, ja akkunain eteen on lyöty lautoja. Palatsien vieressä on muita huoneuksia, joiden oviloista köyhää kansaa kurkistelee. Keskellä erästä katua kohoaa vanha voitto-portti, mutta ei siitä nyt enää kukaan kulje loistolla ja prameudella; ja kun vielä edemmäksi mennään ollaan kohta sillä tenhotulla tilalla, jossa Veronan entisyys lepää. Siinä on, näette, Scaliger-perheen hautarakennukset; ja Scaliger-perheen vallan alla Verona viimeisen kerran kukoisti ja oli onnellinen. Korkeilla jalasteilla seisovat kivi-arkut, ja niiden syrjillä on kuvapatsaita, yhtä liikkumattomia kuin nuo kuolleetkin joita vartioivat, ja yltä-ympäritse komea rautakalteri piirittää tämän paikan, niinkuin orjantappurahäkki tenhotun linnan. Mutta kenenkä syy se oli, tää muutos? Toinen veli murhasi toisen avo-kadulla, ja niin oli mennyttä kalua koko jaloisuus; ja vaikka nyt molemmat veljet lepäävät saman häkin sisällä ja sama päivänpaiste valaisee molempain hautapatsaita, niin ei tuota hirmuista rikosta saa siltä tekemättömäksi, ja siitä ajasta asti nukkuu Verona.