Uuden-aikaisissa kartanoissa asuu uuden-aikaisia ihmisiäkin, ja se on Uusi Verona; mutta tietysti vähemmin se meitä houkuttelee, koska huomiomme pää-asiallisesti tarkistuu historialliseen alaan.
Tuo eno Fritzin hankkima Bädeker on todellakin kaikin puolin oivallinen, ja sen avulla tulemme aivan hyvin aikaan joka kohdassa. Sinne on merkitty kaikki mitä on katseltavaa ja otettu myös kosolta muitakin opetuksia, niin että heti saa tietää, pitääkö innostua jostakin teoksesta vai eikö pidä, ja siten tulee ihmeellisyyksien tutkinta paljoa helpommaksi. Eno Fritz sanookin Bädekeriä lyhykäisesti resepti-kirjaksi vaan.
Me kävelimme umpimähkään pitkin katuja ja kummastelimme miehiä, jotka kuvan-ihanasti poimuttelivat yllensä heilukaapuja, — naisia joill'ei ollut hattuja päässä, vaan ainoasti pitsi-huntuja kulmilla, — ja sotamiehiä, joilla on kukon pyrstösulkia hatuissaan semmoinen kimppu, ett'ei Kalleni ollenkaan voinut käsittää, miten he saivat tähdätyksi, kun sulat aina häilyivät heidän silmissään. Upseerit pitivät mustia hansikkaita, ja kaikki he olivat laihanläntäisiä kuin oravat. Niin pulskan näköisiä eivät he ole ensinkään kuin meidän sotamiehet, mutta kun sota sattuu vuorimaissa, sanotaan heidän osaavan kiivetä kuin vuorivuohet, ja siinä heillä on voitto verraton muihin, jotka eivät ole niin sukkelia jalaltansa. Eno Fritz oli kuitenkin sitä mieltä, että parasta olis' Italialle ikuinen rauha.
Siinä kun käveltiin, lähestyi luoksemme pikku tyttö ja sanoi jotakin. Tietysti emme ymmärtäneet lapsen puheesta vähääkään, mutta kotvasen kyseltyä sai herra Spannbein selväksi, että tyttö tiedusti, josko tahtoisimme katsella erästä lähellä olevaa, muinais-aikuista teater'ia.
Kun myönsimme siihen, ojenti lapsi kätensä, ja Kalleni antoi hänelle vaskirahan. Sen saatuansa juoksi tyttönen tiehensä kiiluvin silmin ja huutaen: "Aprile, aprile!"
"Hän on narrannut meitä", sanoi Kalleni, "sillä aprilli on italiaksi aprile ".
Minä olin juuri vihastua tuohon pieneen, avo-jalkaiseen tyttö-pahaseen, niin hän samassa tulikin takasin ja hänen kanssa kaksi roiston näköistä rojoa, joista toinen viittasi kädellänsä meille ja aukasi niinkuin ladon-oven, minkä kautta me sitten astuimme tuon muinoisen teatterin raunioille. Ei siinä paljon ollut katselemista, en ainakaan minä saanut mitään tolkkua noista koloista ja käytävistä. Minulta puuttui tarpeellinen mielen-rauhakin voidakseni oikein käsittää näitä raunioita, sillä olin huomannut miten vieläkin kaksi rosvomaista miestä hiipsahti ovesta sisään, ja kun olivat sisällä, sulki tuo ensimäinen mies oven.
"Kas nyt", aattelin, "nyt ei päästä pois, ja kohta meidät sala-murhataan".
Olin lukenut hyvän joukon hirvittäviä tarinoita Italiasta, ja näin jo miten ryöstettyinä ruumiina maattiin muinoisen teatterin murenevilla käytävillä. Mutta samassa osui minun silmiin tuo tyttö.
"Ei", sanoin minä itsekseni, "lapsen läsnäollessa he eivät suinkaan rupea tappamaan meitä", ja kun sitten se pikku tyttö tuli ja toi minulle kourallisen koreita saniaisia ja kukkasia, joita oli poiminut ylähältä muurien harjalta, niin otin syliin häntä ja suutelin; tuntui aivan kuin olis' sylissäni ollut yksi niitä pieniä enkelejä joita maalarit kuvailevat tauluihinsa. Joka kerta kun sittemmin vanhoissa mestarin-teoksissa näin enkelin noiden surkean-näköisten mies- ja naispuolisten pyhimysten vieressä, sanoin: "Tuoss' on tuo lapsi Veronassa".