Miehet eivät tehneet meille mitään pahaa. He saivat juoma-rahojaan, ja olivat vallan kohteliaita: minä olin tyhjästä lähtenyt pelkäämään. Mutta mitä vasten sitten niin paljon tyhmyyksiä kirjoitetaan Italiasta. Saisivat hävetä jotka sillä lailla suotta säikäyttävät ihmisiä.
Herra Spannbein sitten kuletti meitä kirkosta kirkkoon, ja minua nauratti nähdessäni miten niissä tauluja katsellaan. Useimmat taulut riippuvat nimittäen niin pimeissä komeroissa ja sivu-holveissa, ett'ei ensimmältä tiedä niistä mitään. Mutta suntio sytyttää vaha-kynttilän, jonka hän kimittää pitkän kepin nenään, ja sillä hän valaisee yhden pään erästänsä. Monet muodot ovat tästä menetyksestä jo mustuneet niin, että — niinkuin herra Spannbein sanoi — nyky-aikainen mestari, joka käyttää kimröökkiä kovasti, hyvin helposti voisi maalata semmoisia, mutta taulut ovat tähdellä merkityt Bädekerissä ja ovat siis sangen kauniita eli, kuten lukkarit sanovat: molto bello, taikka — jos ei niistä eroita enää paljo mitään: molto interessante.
Eräässä näitä kirkkoja — se oli S. Maria in Organo — näimme kuorissa ja sakastissa puun-veistoksia, jotka muuan munkki nimeltä Fra Giovanni oli tehnyt rukousten lomina. Ne olivat niin kauniita, että niidenkin tähden kannattaisi matkata tänne. Kyllähän Berlinissäkin panevat koreita puun-veistoksia kattoon ja seiniin, mutta ne ovat paraasta päästä kipsistä vaan.
Kaikesta tästä kuleksimisesta väsyimme vihdoin ja menimme siis erääsen kahvilaan. Se on merkillistä, miten kahvilat ovat yhden-näköisiä joka paikassa. Marmori-pöytiä, ikäviä ihmisiä, sanomalehtiä ja juomarahoja — semmoinen on kahvila. Mutta täällä näkyi arena aivan edessämme, ja tuskin olin vironnut vähänkin, jopa kehoitin lähtemään sitä katselemaan. Se vasta olikin oikein historiallista alaa, johon nyi astuimme, sillä arenassa pidettiin ennen muinoin peto-tappeluksia. Voipi vieläkin nähdä häkit, joissa leijonat säilytettiin, ja vanki-huoneet noita ihmis-parkoja varten, joitten piti petojen kanssa taisteleman. Tuolla ylhäällä marmori-penkeillä istui katselijoita tuhansittain. Nyt laskettiin vangit taistelu-tantereelle. Ne tervehtivät katselija-kuntaa totisina ja kuolon-halveksimisella, sillä ne tiesivät kyllä syöneensä viimeisen ateriansa. Jo viittasi maistraatti, joka ynnä kaupungin valtuusmiesten kanssa istui erityisessä parvekkeessa, häkit avattiin ja villit pedot syöksähtivät pihalle. Paraasta päästä pääsivät leijonat voitolle ja nautiskelivat sitten halukkaasti uhrinsa, ja katselijat huusivat hyvä, hyvä! Kun pedot olivat saaneet mahansa täyteen, menivät ne takasin talliinsa ja arvelivat, heillä olleen hyvin hauskan iltapäivän. Arenasta laastiin pois jälelle jääneitä ruumiin-tynkiä, ja veri valahutettiin pois vedellä eräästä kaivosta, joka vieläkin on olemassa. Minua värisytti kauhusta, nähdessäni näitä entisten julmuuksien jälkiä.
Kuinka eikös ole ihmisellinen meidän aika sentään, verraten muinaisuuteen! Mutta — en ole kuitenkaan ihan varma siitä, ett'eivät nyky-aikanakin tuommoiset petoin ja ihmisten tappelut saisi täydet huoneet koroitetuillakin hinnoilla.
Herroihin nää kamalat muistot menneistä päivistä eivät kumminkaan tehneet minkäänlaista jalostuttavaa vaikutusta, sillä tuskin oli iltainen syöty ravintolassa, niin alettiin jauhata tuota ijankaikkista skat'ia taas ja minä sain olla siinä kuin viides pyörä vaunuin alla.
Min'en tohtinut puhella, itkeä ei ole minun tapani niinkuin monen muun, mutta kirjoittaa — sitä taisin. Lähetin siis hakemaan läkkiä ja pännää ja rupesin paperille uskomaan mitä olin nähnyt ja kokenut. Vähän aikaa kuluttua kysyy Kalleni:
"Mitäs, siinä teet, Wilhelmina?"
"Minä alotan kirjaa Italiasta".
"Älähän ole hassu, johan Italiasta niin paljon on kirjoiteltu".