"Sinä pelaat skat'ia huvikses', ja minä kirjoittelen huvikseni", vastasin.
Kalleni sanoi "grand neljä" ja minä vaelsin hengessä arenan veristetyllä hiekalla.
Seuraavana aamuna pidettiin markkinoita piazza dell' Erbellä. Herra Spannbein ahmasi kuvan-ihania kohtauksia torilla. Huoneuksilla näkyi jälkiä vielä vanhoista kalkkimaalauksista: vähän punasta, vähän sinistä ja siellä täällä jotain ihmisen ruumiin tai muodon tapaista, mutta ei mitään selvää. Ne ovat siis molto interessante. Torin muoto oli enemmän minun mieleeni. Siinä oli pöytä pöydän vieressä, ja laveiden liinaisten sateen-varjoin alla istui joilla oli kaupan appelsiinejä, juustoja isoja kuin vaunuin-pyörät, munia, kasvaksia, kaloja ja kaikellaista ruokatavaraa. Lintuja myytiin kappalettain. Mikä osti toisen kynkän kanasta, mikä toisen, yksi osti rinta-palan, toinen taka-kappaleen, kolmas maksan ja muuan köyhä eukko kaulan. Niin sai jokainen vähän kanaa kattilaansa. Kanan-pojista myydään samaten kappaleita, ja kaupustelija käänti joka kerralta nahan-liuskat lihan päälle, juuri kuin kaapin-ovia, jotta kärpäset eivät pääsisi ahnastelemaan, liha kun oli pidettävä mehukkaana. Miehiä on ja vaimoväkeä torilla niin että vilisee; he hierovat kauppaa ja tinkivät, koikehtivat ja ovat niin iloisia, aivan kuin olisi torilla levitettyinä kaikki Indian aarteet, ja itse kansa nabobeja joka sorkka. Minusta oli, kuten sanoin, tori paljo enemmän molto interessante kuin nuo huoneiden kirjavat tahrat, joita nyt koetetaan uudistaa. Eno Fritz arveli, että heidän pitäisi sekoittaman Jacobsenin casein-vernissaa maaliinsa, niin se kestäisi jos mitä säätä.
Kun kävelee ruokakasvi-toria alespäin, tulee kohta sille kadulle, jossa on Julia Capuletin vanhempien talo. Tätä katua asteli se armas olento tuon ihmeen kauniin Romeon rinnalla, näissä kapeissa solukoissa löivät ihmiset kuoliaiksi toinen toisensa, ja nyt saisin nähdä sitä huonetta, jossa Julia asui ja jossa hän kuuli sata-kielen liverröksiä, silloin kun he salaa vihittyinä ensi kerran olivat kahden kesken, ihan kuin Lohengrin ja Elsa'kin. Mutta surkea oli katsella tätä kartanoa. Ylhäällä vanhan palatsin akkunoissa kuivatti Veronalainen rouva rikkinäisiä pyykki-vaatteitaan. Alhaalla pihalla, jossa ennen kranaatti-puu kasvoi ja suihku-lähteen vedet kuunvalossa kimeltivät, oli nyt iso tunkio, ja tuossa tilavassa tallissa, joka kai ennen oli se tanssi-sali missä Romeo rakastui Juliettaan, kumppanusteli nyt kaksi muulia, jotka jättivät höystöä tuohon läjään. Oli siinä vielä sitten kurjallinen viini-krouvi yhdessä noita pihalle päin olevia, ennen niin loistavia vieras-huoneita, vaan se oli enemmän ryöväri-luolan kuin ravintolan näköinen, ja vanhan Capuletti-rouvan sänky-kamarissa mellikoi nyt eräs köyhä kuvan-veistäjä.
"Pois täältä!" huudahdin. "En minä huoli enempätä nähdä Julian kodista. Lähtekäämme nyt katsomaan hänen hautaansa, tuon tytön kohtalot koskevat minun mieleeni".
Ei kukaan näyttele Romeona niin viehättävästi kuin Ludvig. Kauniimpata ruumista ei voi nähdä, siinä kun hän makaa arkun vieressä ja Julia nousee ylös, aavistamatta, että hän jo on leskeksi jäänyt siltä mieheltä, jonka hän tuon täsmälleen sekunnille vaikuttavan uni-juoman kautta oli tehnyt luulluksi leskimieheksi. Kun hän siitä saa tiedon tulee hän mielipuoleksi ja surmaa itsensä.
[Minä olen pyytänyt rouva Buchholz'ilta lupaa saada pyyhkiä pois tään selityksen, mutta hän ei mitenkään siihen suostunut. Ja kun nyt kerran niin hurjasti paljon romuskaa on kirjoiteltu ja vielä kirjoitellaan Shakespearesta, niin olkoon tääkin selitys paikoillaan; muistutan-ma-han vaan, ett'ei rouva Buchholz ole mikään professori, eikä myös ole tingannut itselleen Avonin joutsenta. Toim. muist.]
Vaunuilla ajettiin vanhaan luostarin-puutarhaan, jossa Julian hauta on nähtävänä kammoittavassa loukossa joka on kappeli muka. Meidän täytyi maksaa liran (80 pfennigiä!), ennenkuin pääsimme katsomaan tuota pyhää allasta, missä armaan Julian luut säilytettiin, mutta joka hämmästyksekseni olikin tyhjä ja ilman kantta!
Kun sitä kummastelin, ilmoitti herra Spannbein, ett'ei sillä milloinkaan kantta ollut, eikä se myöskään ollut mikään ruumiin-arkku, vaan ihan tavallinen sian-kaukalo.
"Sehän on mahdotonta!" huudahdin minä. "Eihän toki eläinten-ruuhia marmorista tehdä?"