"Saatte Italiassa nähdä marmorikaluja kaikenmoisia", vastasi herra Spannbein. ["Nuova Guida in Verona. 1880. Giovanni Nardini" todistaa herra Spannbeinin luulon sivu 77: La tomba di Giulietta (Ohime: potrebbe ben essere un abbeveratogo pel bestiame!) i posta in un piccolo giardino, j.n.e. Muistakaamme, että Berlinissäkin pöydät Cafe national'ssa ovat marmorisia. Toim. muist.]
"Ja tuommoisesta tyhjän-päiväisestä he peijaavat rahoja reissuavaisilta? Kukas sitten saa niitä rahoja, joita maksetaan tästä humbug'ista?" huusin suutuksissani.
"Totta Shakespearen perilliset saavat siitä tulonkin", arveli eno Fritz, "sillä ilman hänettä ei olis' koko kaukalo-konstia saatu toimeen".
Oikein se oli hyötyisä yritys, portti-kello kilahti yhtenään, ja aina vaan uusia vieraita lähestyi uteliaasti kaukaloa, ja he katselivat sitä niin surullisesti, ikäänkuin olisivat erittäin paljon pitäneet siitä siasta, joka viimeksi siitä oli syönyt.
Etenkin eräs nuori pariskunta kiinnitti meidän huomiotamme. Mies oli hyvin nuori ja kurkisti mailmaan jotenni typerästi vesi-sinisillä silmillään, ja hänellä kun vielä sitten oli keltaisen-harmaa matkapuku, liina-tukka ja maitovalkoset viikset, näytti ihan siltä, kuin ei olisi hän joutunut oikein kypsäksi, vaan täytyisi olla vaisuna kaiken ikänsä. Nainen sitä vastoin oli niinkuin sanotaan "intressantti:" tumma, synkät kehät silmien alla, musta kiharatukka, ohuet huulet ja kalmakkaat kasvot. Pari astui kaukalon eteen.
"Tässä se siis on!" kuiskaili nainen, nostaen nenäliinan silmilleen. "Oi Julia, kuka on ollut rakastettu niin kuin sinä!"
Hän todellakin itki.
"Vaivaako sinua mikä?" kysyi herra. "Ei, ei. Sin' et vielä ymmärrä minua ihan, kultaseni, mutta kyllä kohta tulet minua ymmärtämään".
Nainen meni vielä likemmäksi kaukaloa, katseli sitä surkumielin ja suuteli sen marmorisyrjää. Se oikein mieltäni käänti, sillä minusta se on inhoittavaa nähdä ihmisten suutelevan elottomia kappaleita, taikka koiria ja kissoja, ja tämä nyt oli vielä hullumpata. Eno Fritz oli pakahtua tukahdetusta naurusta.
Musta-kiharainen nousi pois. "Lähtekäämme täältä!" kuiskasi hän. "Tää näkö on syvästi mieltäni liikuttanut".