"Meidän olisi pitänyt jäämän ennen ravintolaan", sanoi herra hellästi. Nainen katsahti häneen suru-mielin hymyillen ja kääntyi hänen puoleensa huoaten. Sitten menivät.

Mekin olimme jo saaneet kylläksi, ja vaikka herra Spannbein sanoi Veronassa olevan vielä paljon enemmän katseltavaa, päätin minä kumminkin paraaksi, että matkaamme eteenpäin.

"Ei Verona pois juokse, ja Italiata on kartalla vielä hyvä pätkä. Mitä muuta täällä on katseltavaa, katselemme paluu-matkalla."

Puolenpäivän aikana läksimme pikajunassa Milanoon. Asemalle tultiin ajoissa, mutta tavarain punnitus siinä viivytti meitä vallan kauan. Eno Fritz neuvoi, että jättäisin kapsäkit Veronaan ja ostaisin ennen uusia kapineita, mitä tarvitsin. Olis'pa pitänyt totella häntä. Mutta siitä sitten. Tällä kertaa olivat kapsäkit syynä siihen, että vasta viimeisenä minuuttina pääsimme vaunuihin. Ja siinä, johon astuimme, istui jo tuo vaisu ja hänen hoitajattarensa. — Nuo helkkarin kapsäkit! —

Veronasta Milanoon.

Kuka tuo vaisu oli. — Lempi-viikot. — Milano. — Mintähden rouva Buchholz otti mieheltään opera-kiikarin pois. — Humbugi. — Mintähden italialaiset poliisit ovat hännystakkiin puetut. — Marmorinen muotilehti. — Mintähden rouva Buchholz mieli tietää mitä Milanon vallasnaiset ottivat yllensä.

Mitäpä siinä muuta neuvoa ollut kuin, tuon yhdynnän johdosta Julian haudalla, tehdä lähempätä tuttavuutta. Nimet sanottiin kahden puolen. Vaisu oli nimeltänsä Hinnerich Kliebisch, kotoisin Pommerista, ja naisen nimi oli Henrietta. Hinnerich joka palveli vuotensa Berlinissä, oli sillä ajalla tullut tuntemaan Henriettaa, joka taas opetteli soittoniekaksi eräässä yksityisten soitanto-opistossa, ja oli aikomuksensa kiivetä soittajais-pianistaksi. Mutta havaittuansa, että pianon-soittajia kohta karttui yhtä monta kuin kuuntelijoitakin, päätti hän heittää pianon-peluun sikseen ja naida Hinnerich Kliebisch'in, tuon nuoren, varakkaan hovinhaltijan-pojan Weimersdorfista Pommerista. Kaikkea tätä sain tietää piankin, sillä kun minä tahdon jotain tietoa, kysyn sitä kohdastansa. Herra Kliebisch ei virkkanut paljo mitään, mutta rouva Kliebisch oli hyvin avo-sydäminen minua kohtaan ja uskoi minulle, että he nyt olivat lystäilymatkalla häiden jälkeen, ja Veronassa he olivat olleet neljä päivää.

"Minun Hinnerichini on enkeli", sanoi hän, "hänen ainoa toivonsa on sulostuttaa minun elämäni".

"Niinhän olla pitää lempi-viikkoina", suottailin ja kysyin: "Oletteko tekin suloinen häntä kohtaan?"

Hän punehtui ja kuiskasi: