Miten kauan tätä jahtia kesti, en tiedä, sen vaan muistan, että jalat uupuivat allani ja henkeni salpautui, niin ett'en voinut edes huutaa apua; minä olen nimittäin vähän pulsakka varreltani, enkä ensinkään luotu kilpajuoksuun soveliaaksi. Minusta nyt olikin yhtä, otti minut kummitus tahi tukahduin minä luonnollisella tavalla, sillä pitemmältä en jaksanut.
Kummitus lähestyi verkkaisesti, kun se huomasi, minun seisahtuneen hengästyksissä, eikä se tuon pitkän kaapunsa kanssa päässytkään ihan kovaa vauhtia.
"Älä tule tänne!" huusin. "Muuten raappasen!"
Mutta siitä huolimatta se tuli likemmäksi, ja astuen eteeni ojenti minulle jotakin vaivais-tukkia.
"Vai niin", huudahdin, "pitääkö nyt rahoja koottaman helvetinkin hyväksi? Sitähän tavallisesti tehdään taivaan takia vaan!"
Kummitus ei ymmärtänyt minua. Siitä vasta älysin, ett'ei se ollutkaan mikään henki, ja annoin hänelle viidenkymmenenpennin-rahan, joka unehduksissa oli piillyt minun kukkarossani Berlinistä asti. Silloin kummitus liikahtihe niinkuin kiitosta tarkoittaen ja meni, sanaakaan sanomatta, tuomiokirkkoon.
Niin kamalaa kohtausta en ollut eläissäni kokenut. Lukeehan sitä toisinaan romaaneissa naamioista, eikä niistä pidä lukua mitään, ja näkeehän semmoisia teaattereissa, jolloin ne, varsin murhenäytelmissä, ovat oikein naurettavan näköisiä, kun astuvat esille vanhoissa kaapuissaan ja käyttävät itsensä aivan kuin tahtoisivat peloittaa lapset sänkyyn; mutta kun tuollainen elävä muumio keskellä päivää tulee ja taputtelee ihmistä olkapäälle, juoksee hänen jälestään, vieläpä kerjää häneltä pennilöitä, niin voipihan se ihminen kummastua.
Kun Kalleni taas oli alaalla, vankalla maalla, syleilin häntä niin rajusti, että hän ihan hämmästyi siitä, kuin myös kyynelvirrasta, jota nyt en voinut pitemmältä pidättää; eikä tää käytökseni tullutkaan tyydyttävästi selitetyksi, sillä ei tainnut Kalle saada tolkkua minun katkonaisesta kummitus-jutustani. Minua lohdutti sentään se asia, että Kalleni eheänä oli jälleen sylissäni, ja olin siis kohta itkenyt mieleni tyyneksi taas. Tuomiokirkkoon kun en ottanut tullakseni, sanoen sen täydeksi kummituksia, jotka säikähyttävät ihmisiä selvällä päivälläkin, näkyi Kalle aattelevan, että eiköhän ollut ajuni hourauksissa; ja kun kehoitin häntä menemään itse vakuuttumaan, puisteli hän vaan päätänsä ja meni eno Fritzin kanssa tuomiokirkkoon.
Takasin tultuaan, taisi eno Fritz selvittää minulle, miten tuon kummituksen laita oli.
"Se oli joku Misericordia-veljeskunnan jäseniä", sanoi hän; "siihen kuuluu niin hyvin rikkaita kuin köyhiä, ja kaikki, olivatpa mitä säätyä hyvänsä, ovat velvolliset auttamaan köyhiä, hoitamaan sairaita ja hautaamaan kuolleita. Voipi siis tapahtua, että herttua on kantamassa kerjäläisvaimon ruumiin-arkkua, että nuori teikari virvoittelee kuolinvuoteella kituvaa ukkoa ja että rikas kauppamies kulkee, tulisoihtu kädessä, sen paarin edellä, jonka päällä hautuumaahan viedään köyhä ratus, joka puutteista kellistyi kuolemaan. Ja ett'ei näitä laupeuden-töitä estäisi mikään turha häpeäminen, eikä kukaan pääsisi taas kerskailemaan hyvillä töillänsä, sentähden Misericordia-veljet kääriytyvät pitkiin munkkikaapuihin ja vetävät pussin päähänsä."