"Jos se oli kreivi eli herttua, joka tässä äsken kummitteli, niin olkoon se tällä kertaa hänelle anteeksi annettu", sanoin minä, "mutta se on vissi, että Berlinissä ei olisi Misericordiasta, sillä kaikki kaupungin katupojat juoksisivat noiden naamariherrain jälessä."
"Eikä niillä olis onnea keräyksillänsäkään", lisäsi Kalle, "sillä useat ihmiset eivät anna isompia rahoja, elleivät saa julkisesti kuittia niistä sanomalehdissä. Eikä voisi kukaan saada tähteä takkiinsa hyvän-tekeväisyydestään, kun se näin olisi valepuvussa tehtävä."
"Tahtoisinpa tietää", säisti eno Fritz, "ottaisikohan monta rouvas-ihmistä harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, kun heidän täytyisi tämmöinen ruma puku ottaa yllensä? Ja kuinkas monta eikö luule laupeuden-töillä voivansa torjua moitteet maineeltansa, kun he silloin tällöin suurella humulla heittävät Saksan valtakunnan pöydälle pari sataa markkaa hyvänteon-laitoksia varten."
"Monet luulevat, että julkinen hyväntekeväisyys on hypoteekki taivaalle, vaan että siitä pitää ottaa voittoja jo täällä maan päällä", sanoi Kalle. Ja niin me kävelimme, hauskasti ja kummaltakin puolen opettavaisesti puhellen, Pisan hiljaisia katuja; eno Fritz vaan väliin pyysi neuvoa Bädekeristä ja tarkkautti huomiotamme katseltaviin esineisiin.
Tuomiokirkon pronssinen kynttiläkruunu, joka johdatti Galileita keksimään lerkkukelloja, jäi valitettavasti minulta näkemättä, kun pelkäsin tuota kummitusta.
Eno Fritz nyt selitti siitä minulle sanoen suuren kruunun kiikkuvan vitkallensa, sinne tänne, vaan pienten lamppujen jotka siitä riippuvat, keikkuvan hilpeästi, kilin-kalin, kilin-kalin. Kun Galilei tämän huomasi saarnansa aikana, joka jo oli liika pitkäksi venynyt, tuli hän selville siitä, että täytyi keksiä kelloja — isompia kirkkoa varten, jotta saarnat saisivat kohtuullisen pituuden, ja pienempiä kotia varten, jotta paakut eivät kiehuisi liika kauan.
Galilei harrasti hyvin edistymistä ja yleistä parasta, vaan vastustajat vainosivat häntä ja pakottivat häntä valalla kieltämään väitöstänsä maan liikunnosta. Kun hän oli vannonut valansa, sanoi hän: "Hyvät herrat, ei tää auta mitään — se liikkuu sittenkin!" Silloinpa suuttuivat papit. Entäs sitä! Ja nyt tietää pieninkin lapsi, että kaikki mailmassa on liikuntoa ja ikuisia luonnonlakeja, ja köyhimmälläkin on kello, jonka hän hätätilassa voi panna pantiksi. Siitä kaikesta tulee meidän kiittää pisalaista Galileita.
Mutta täytyy täydellisesti tajuta Galilein merkillisyyden, jos mieli voida oikein arvossa pitää sitä paikkaa, jossa hän eli ja vaikutti; minä en tahdo ruveta ketään tarkoittelemaan, mutta siitä olen varma, että löytyy ihmisiä, jotk'eivät tiedä tään taivaallista koko Galileista, ja siis en tahtoisi hänestä puhua yhtä sanaakaan rouva Bergfeldtin läsnä ollessa.
Katselimme sitäkin palatsia, missä Byron asui, jonka "Manfred'iä" kerran näimme operassa. En muista varmaan oliko Manfred jotain unhottanut, vai tahtooko hän jotain unhottaa — oli miten oli, mutta koko kappale puhuu muistia vaan, ja lopulla tulee kummituksia, jotka vievät hänet mennessään. Mistä lordi Byron on kummitukset saanut, se nyt on selvällä, sittenkuin tiedän että ne Pisassa katuloilla juoksentelevat omissa valloissaan.
Nälkätornista on ainoasti historiallinen pohja jälellä. Tähän torniin arkkipiispa Ruggieri salpasi kreivi Ugolinon ynnä hänen viiden lapsensa kanssa, eikä antanut heille ei leivänpalaa, ei vesitilkkaa eikä muuta lukemista kuin vanhan ruokalistan. Alusta luuli kreivi, että hänen arkkipiispallinen vihamiehensä pilanpäiten vaan pidätti heiltä ruoan, mutta kun ei kyypparia kuulunut ja lapset nälissään rupesivat syömään toinen toisensa, silloin näki hän, että tässä olikin täysi totuus. Arkkipiispalta sittemmin väänti paholainen niskat nurin. Eno Fritz kertoi kauniista murhenäytelmästä nimeltä "Ugolino", jossa kaikki nälkään-kuolemisen tuskat kuvaillaan viidessä näytöksessä, mutta tätä kappaletta ei milloinkaan loppuun asti näytetä, sillä kun nuorinkin poika rupeaa nääntymään ja vaikeroitsee mahassaan mynkyävän, jo valtaa surku katselijoita kalleriassa niin, että viskoilevat poikapoloiselle voileipiä ja makkaraa, pelastaaksensa häntä kuolemasta, ja siten tulee näytelmä pilalle. Ylipäätään tahtovat ihmiset ennen nähdä ilveilyksiä kuin murhenäytelmiä, koska useimmat luonnoltaan ovat taipuisat rakastamaan, eikä läheskään niin monta ole luontoansa murhamiehiä.