En voi sanoa, että Ugolino sai minut lystille tuulelle, ja minulle siis oli mieleistä pistäytyä Livornoonkin, jonka reissun muuten olimme maksaneetkin jo, kun kiertomatka-pilettejä ostimme. Eno Fritz sanoi ystävänsä, Hamburgin tohtorin, varoittaneen häntä Livornoon menemästä.
"Minä en voisi silmiäni ummistaa tässä kummituskaupungissa", vastasin minä. "Voimmehan huomenna varhain lähteä Romaan aivan yhtä hyvin Livornosta kuin Pisasta."
Loppu laulusta oli se, että minä ja Kalleni läksimme, ja eno Fritz ja tavarat jäivät Pisaan.
Tää matkanen oli, sen tunnustan kernaasti muiden varotukseksi, tyhmä tuuma. Seutu ei ole sanottavaksi mitään, ja katseltavia ei, kuulen-ma, löydy Livornossa päivälläkään. Iltahämärässä tulimme ja aamuhämärässä menimme, eikä meillä koko Livornosta ollut muuta kuin öljykalan-haisua, harmia ja vastuksia.
Sinne tultuamme, otimme troskan hotelliin ja sovimme ajurin kanssa eli vetturinin, miksi täällä ajuria sanotaan, vaikka vähän nimestä, nylkee hän reissuvaisia yht'hyvin, olipa sitten min-niminen tahansa — että hänen piti saaman kaksi liraa kyydistä. Kaikissa Italian kaupungeissa ajavat vetturinit edeltäpäin sovitusta maksusta, ovat kohteliaita ja nöyriä, sekä kiitollisia kun heille antaa vähän juomarahaa päälle. Livornossa vaan saimme kokea, että voipi toisinkin olla, sillä päästyämme hotelliin, vaati tuo veitikka neljä liraa kyydistään. Me viittasimme sopimukseen, ja sitä ei kieltänytkään ajuri, vaan sanoi tarkoituksensa olleen kaksi liraa kultakin hengeltä, ja kun ylikyyppari ja portinvartija pitivät hänen puoltaan, niin täytyi meidän maksaa. Ei se ole noiden kahden liran tähden, kun tätä tapahtumaa mainitsen, sitä teen harmissani vaan tuollaisesta julkisesta peijaamisesta ja hävyttömästä valehtelemisesta. Hotelli, jonka palvelijat näin vetturinin kanssa astuivat salaliittoon matkustavia vastaan, oli nimeltä "Grande Bretagne". Varokoon sitä pesää ken kova onni vie Livornoon.
Yöllä nukuin onnettoman huonosti, sillä minussa oli vielä nytkin tuo kummitusten-pelko ja paitse sitä oli vereni sappeutunut harmista. Kuinkas ihmeen-ihanaa italiankieltä eikö Kalleni ollut puhunut vetturinille, ja enkös minä sitten pauhannut, mutta mitäpä siitä apua, kun ei mies ymmärtänyt saksaa sanaakaan. Kalle sanoi minun huutaneen unissani niin että hän havahti; mutta taisinko nukkua muka makeasti kuin lapsi kätkyessä, kun semmoista unta näin, että kummitus kyyditsi minua troskassa helvetin portille, jossa sitten ylikyyppari ja portinvartija sieppasivat minut ja lähtivät viskaamaan tulijärveen? Se oli kauheata.
Puolen neljän aikana täytyi lähteä taas, kulahuttaa kahvin suuhunsa, ajaa asemalle, seista ja tömistellä odotussalissa, Italiassa kun ei niissä ole tarpeeksi asti istuimia, ja sitten soilottaa Pisaan semmoisessa matkustajajunassa, jota mitkä yhteisvaunut tahansa pystyisivät saattamaan häpeään. Pisassa piti muuttaa sille junalle, mi Genuasta oli tullut ja oli täpösen-täynnä englantilaisia, jotka tällä junalla aina ajavat Romaan.
Eno Fritz odotti meitä.
"Kiiruusti", huusi hän, "muuten joudumme eroitetuiksi; kapineet ovat merkityt jo. Dalli! Dalli!"
Minä huomasin tyhjän vaunun ja syöksin siihen nuolen nopeudella, Kalleni ja eno Fritz perässä. Tuskin olimme istahtuneet, niin töyttäsi samaan vaunuun vielä joitakuita henkilöitä. Ne olivat englantilaisia. Minä tietysti ihastuin.