Olihan se sentään ollut.
Oliko hän sielläkin nähnyt appelsiineja ja sitrooneja?
"Näin, valitettavasti."
"Valitettavasti — miten niin?"
"Voi hyvä rouva Buchholz, mitäs enkös ole saanut kärsiä. Hinnerich ei tyytynyt, ennenkuin olimme höyrylaivalla. Järvi kuohui yhä kauheammin kuta pitemmälle päästiin, minä vapisen vielä sitä aatellessa. Laiva keikkui, ylös alas kuudenkahdeksanneksen tahdissa aivan kuin jossakin Hillerin sepittämässä rondossa."
"Ja sitten teidän rupesi mieltä vääntämään?"
"Ei, ei ihan vielä, minä olen jotenkin tottunut musiikkiin. Hinnerich kun näki miten minusta tuntui pahalta laivassa olo, oli lohtumaton ja koetti virkistää minua kaikellaisilla virvokkeilla. Kaikkea, mitä vaan neuvottiin hänelle, kantoi hän minun nautittavakseni: kahvia, selttervettä ja viimein yhden kuoritun sitroonin, jonka pitäis' muka tekemän minua terveeksi."
"No, tokko se auttoi?"
"Jotta päästä puremaan sitrooniin, täytyi minun avata suutani, ja se oli onnettomuudeksi. Samassa oli, näette, minun uusi samettileninkini ja Hinnerichin haalea päällystakki peräti pilalla; minussa oli sen verran tuntoa vielä, että sitä huomasin. Mutta sitten minulta katosi kaikki, paitsi tuota kuudenkahdeksannen-tahtia, joka lakkaamatta piti häijyä nakutustaan minun pyörtyneessä päässäni. — Hinnerich sittemmin kertoi minulle, että hän ja eräs merimies olivat laahanneet minut polttokajuuttaan, jolloin minä olin ollut aivan kuin katkennut lemmenkukka. Hinnerich oli ihan epätoivoisena ja huusi minulle: 'minä olen tappanut vaimoni, minä olen Henriettan murhaaja, mintähden annoin hänen astua tähän petolliseen laivaan? Voi kuinka kadun tuota onnetonta kiihkoani lähteä järvelle!' Tätä hän sai kertoa minulle vissiinkin sata kertaa, sitten kun taas olimme mantereella, ja minä aina suljin suudelmalla hänen suunsa ja sanoin: 'Voi sydänkäpyni, mitä tuskaa olet nähnyt! Minä tahdon palkita sinun uskollista rakkauttasi ja hellyyttäs'. 'Ja minä tahdon sulostuttaa sinun elämätäsi, enkelini', sanoi hän sitten lemmekkäästi, 'miten paraiten voin; sinä saat paljoa korkeamman samettileningin kuin tuo oli joka pilaantui, sen lupaan niin totta kuin olen Hinnerich Kliebisch.' — Mutta voi hirveätä, min'en tuosta tapauksesta lähtein siedä sitroonien hajuakaan, enkä voi kuulla mitään Hillerin sepityksiä — heti tulee meritauti."
"Hirveätä todella. Olitteko myös Milanossa?"