"Minun olisi pitänyt lyömän herttakympin lautaan, kyllä sitten olisivat olleet pahemmassa kuin pulassa", sanoi herra Kliebisch sakatessaan.
"Vielä mitä, minulla oli kuningas ja pari lankkua sen turvaksi."
"Me tahdomme tietää, mitä vuoria nuo ovat?" muistutin minä tuikeasti.
Sillä välin kun herra Kliebisch sakkaeli, katseli eno Fritz kirjasta.
"Ne ovat Abruzzit!" lausui hän.
Rouva Kliebisch säikähtyi yhtä kovasti kuin minäkin. Me olimme siis näin likellä Abruzzeja, jossa ihmishenki on huonommassa kurssissa vielä kuin Elbeim-osakkeet. Ja meidän luonnolliset varjelijamme vaan löivät korttia. Varmuuden vuoksi toki suljettiin akkuna.
"Kalle", huudahdin minä, "etkö tiedä että rosvoja on aivan ympärillämme?"
"Teidän herra miehenne nyhtää meistä rahoja, ihan kuin olis' hän kotoisin täältä", sanoi herra Kliebisch leikkisästi. Minua harmitti tuo vaisu vielä entistä enemmän, sillä kokkapuheita miehestäni en suvaitse. Rouva Kliebisch'in tuli jo vedet silmiin.
"Hinnerich ei rakasta minua enää", uikerti hän, "koko tuntiin hän ei ole suudellut minua kertaakaan."
"Voittehan hotellissa ottaa vahinkonne takaisin", vastasin minä ilkamoiten.