Minä luulen kaiken käyvän ajan-pituuteen jokapäiväiseksi, niin meren, metsän, ylängön, tasamaan, vaan vuoresta josta nousee päivällä savua ja yöllä tulta, siitä ei voi olla väliä pitämättä koskaan. Kukapa sen tietää, mitä mielessä on tuon hirviön, josko se on sivistynyt vai aikoneekohan ensi silmänräpäyksessä lähteä hävittämään ketoja, kyliä, ihmisiä, eläimiä. Tuli on kuin onkin vaarallinen asia, jos ei sitä saa hallituksi.
Päivällä kun Vesuvio etäällä haamottaa sinisessä sumuvaipassaan, ja ehtoolla kun sitä laskeva päivä kultaa ruskean-keltaiseksi ja hämärä vetää vuoren rotkot tummansinerviksi, silloin se on ihmeellisen sorea savupatsaallansa, joka milloin on kohtisuorassa milloin häälyy tuulen edessä; Vesuvio on silloin aivan kuin vahingoittamaton suitsukekonen vaan.
Mutta kun pimenee! Nytpä hehkuvat tulisina höyryt vuorensilmään aika ajoin nousevasta laavasta, ja joka viides tai kymmenes minuutti välähtää huipulla kamala kuume. Kun yö on pimeimmällänsä ja vuorta ei voi nähdä enään, kiiluu korkealla ilmassa tuli. Tää suurenee ja kirkastuu ensimmältä, sitten se vähitellen vaalistuu ja sammuu viimein tyyten. Vähän väliä, niin jo näyttäikse toistamiseen sama ilme, milloin heikommin milloin selvemmin, vaan aina kummitusnä'yn kaltaisena ja kauhistavana. Vesuviota silmä hakee missä vaan voi sitä nähdä, siitä hetkestä kun Neapeliin tullaan siihen saakka kun viimeisen vilkauksen luo lahteen ja sen paratiisilliseen rannikkoon. On aivan kuin tuo vuori lumoisi ihmisen: sinne täytyy nousta.
Rautatie Torreen viepi rantoja myöten; sille on puhkaistu pääsy kivettyneen laavavirran läpi, joka Vesuviosta tulvi mereen, niin että vesi kuohahti korkealle ja mantereelle syöksähtäen tappoi neljäsataa ihmistä. Siin'ei sateenvarjot auta, ja valtiokin semmoista vastaan on voimaton. Neapelilaiset sanovat: Neapel tekee synnit ja Torren täytyy ne sovittaa. Ja niin se onkin, sillä Torre del Greco, Torre dell' Annunciata, Portici ja Resina saavat kärsiä enimmästi noista Vesuvion puhkeamisista. Kyllä se mahtaa olla hirmuista kun on niin paksusti tuhkaa ilmassa, ett'ei näe kättänsä edessään eikä tiedä tiestä mitään, kun tulista laavaa virtaa kyliin ja kaupunkiloihin, sytyttäen kaikki mitä vaan tulen ottaa, ja kun huoneet horjuvat ja hajoovat raunioiksi.
"No", sanoin minä, "hyvä jos tuo pysyy siivolla sen aikaa kun me olemme kukkulalla".
Kuljetus-toimimossa tapasimme matkailijoita. Berliniläisiä tietysti jotka pyrkivät ylös vuorelle. Tulimme tutuiksi tuokiossa. Toinen herroista oli professori Paulsen, tuo kuuluisa maalari, ja toinen tohtori Julius Stinde. Hän tunsi minun ja minä hänen nimeltä, sillä kumpikin kirjoitamme Schorerin Familienblatt'iin, joka Neapelissakin on saatavissa. — Samassa kaupungissa asumme ja tapaamme toisiamme vasta Vesuvion juurella. Berlin on liiaksi mailmankaupunki.
Minä sanoin heti: "Herra tohtori, nyt täytyy teidän antaa minulle opetustuntia: minä aion kirjoittaa kirjan Italiasta, ja jos voisin sinne säistää vähän verran tiedettä, niin olis' oikein oivallista. Ette voi uskoa, kuinkas muodinmukainen tiede on tätä nykyä."
Tohtori vastasi, ett'ei, ikävä kyllä, hänellä ollut kirjansa mukana, eikä siis voivansa tehdä minulle mieliksi; mutta minä en päästänyt häntä helpolla, vaan kysyin, josko hän halusta söi hanhenpaistia? Kun hän sitä myönsi, jopa herkkusuun hymyllä, sanoin:
"Syksyllä kutsun teitä maistamaan hanhenpaistia, semmoista kuin rouva Buchholz osaa laittaa. Tottahan tulette?"
"Hanhenpaistia? — No se on tietty."