Köyhyydestä, raunioista ja niistä vaaroista jotka piilevät tällä maanalaisen tulen syömällä alalla, ei Neapelilainen pidä lukua paljo ollenkaan; semmoisiin, tähän paratiisilliseen palstaan kuuluviin sivuasioihin hän on yhtä tottunut kuin tuohon huonoon Posilippo-viiniin. Hän pitää arvossa ainoasti hymynsä nyt, mitä hän huolii harmaasta entisyydestä ja tuntemattomasta tulevaisuudesta.
Eräs munkeista tarjosi meille virvokkeita, kultaista viiniä, orangia ja tuhkapuun-marjoja. Minä pyysin eno Fritz'iä kysymään häneltä, eikö onnellisuus asunut täällä ylähällä tään kaiken ihanuuden helmoissa? Vanhus puisteli päätään surumielisesti.
"Onnellisuudella ei ole pysyväistä asuntoa", vastasi munkki, "me olemme onnelliset ainoasti niin kauan kuin onnellisuutta tapaelemme".
Luostarin kirkosta kimahti hopeanheleästi pieni kello. Munkki nyykkäsi ystävällisesti jäähyväisiksi ja meni viiniköynnösten kaihtamaa sivutietä luostariin, kuihtuneissa käsissään liipotellen rukousnauhansa kuulia. Me viivyimme vielä, emme paljon puhelleet vaan katselimme kaukaisuuteen, mereen, kaupunkiin ja kaikkialla rinteillä kukkiviin pensaisiin. Siinä oli niin unelmallista, niin hiljaista aivan kuin olis ollut kuutamo-yö keskellä päivää. Väkinäisesti erosimme tästä rauhallisesta paikasta, mennäksemme hotelliimme tuossa reuhaavassa, riehkuvassa Neapelissa, mutta sinne täytyi, sillä varjot pitenivät pitenemistään illan tullessa.
Kuta likemmäksi paluumatkalla tulimme Neapelia sitä selvemmin kuului kaupungin tavallinen pauhe, kunnes me, tultuamme rauhan ja levon kodista, jälleen olimme keskellä elämän hälinätä. Oli meillä aikaa vielä sen verran että pistäydyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa Anjoun Kaarle mestautti Konradin, viimeisen Hohenstauferin. Silloin Saksanmaan nurisematta täytyi kärsiä tuommoista nurkkipuustia vasten silmiä, sillä silloin se oli onnettoman eripurainen ja heikennyt. Kalleni kävi hyvin totiseksi, kun seisoimme sen kaivon edessä joka lorisee samalla kohdalla, missä ennen oli mestauslava. Tässä Konrad huudahti kyyneleistä tukahtuneella äänellä: "Oi äitini, minkä surun tuotan sinulle".
"Sitä verta, jota täällä silloin vuodatettiin, ei pese kaiken mailman vesi pois!" sanoi Kalleni mielenliikutuksessa, "joskohta häväistys on kostettu. Ei Saksanmaata solvaise enää kukaan rangaistuksetta. Jumala siunatkoon sinua, Hohenzollern-suku."
Näyttää siltä kuin olisi tämä paikka, jossa Masaniellokin hääri kapinan-yllytyksissään, rikosten ja häpeän pääpesä. Tässä yhtyy monta kapeaa, likaista katua, joissa murha ja tappo menestyy, ja keinossaan tuiki taitavia voroja ja pahantekijöitä asuskelee. Minulle kerrottiin, että kun kerran mustalaisia oli majautunut Neapelin lähistöön, niin Neapelilaiset varastivat niiden hevosen. Semmoista ei ollut koskaan vielä tapahtunut, sillä mustalaisillahan on ikivanhoista ajoista patentti varastamiseen. Mustalais-joukon päämies olikin ruvennut sureilemaan niin ett'ei hänestä tullut oikein tervettä enää. Arvattava siis on, ett'ei meidän ollut mieliin kävely näissä solissa, mutta muuan karabinieri tuli kanssamme varjelijana, pimeäksi kun kävi jo, ja saatti meitä eheinä hotelliin.
Pranzolla söin läkkikalaa ihan tietämättäni. Vasta atrian syötyämme sanoi minulle eno Fritz, mitä ne olivat nuo paistetut pienet renkaat. Samassa kun vielä sitten eräs englannitar naistenhuoneessa alkoi epäsointuisella pianolla takoa vastahakoista kappaletta siten, että koira olisi pelästynyt vallan hassuiksi, niin ovelle minä kiiruhdin ja aattelin myötätuntoisuudella rouva Kliebischiä. En käynyt sentään ihan niin kipeäksi, kuin hän oli ollut. No, kaikilla ei ole yhdenlainen luonto.
Myöhäisempään kuin kello viiteen ei nuku Neapel. Sitten se vähitellen havaa. Joku porakurkku panee ääneen, muut yhtyvät, ja seitsemän aikana aamulla on eilispäivän rähinä taas täydessä vauhdissa ja kestää puoleen yöhön asti. Päivät, illat on Neapelilainen kadulla, huoneet ovat hänellä vaan yömajoina.
Meidän täytyi nousta varhain ehtiäksemme seitsemän seudussa Torre Annunoiataan Vesuviolle-viejien tykö. Tänä päivänä oli meillä aikomus kiivetä manalan vanhan takanpiipun päähän.