Herra tohtori Schmidtlein, jonka ylivalvonnan alla aqvario oli, tarkkautti kohteliaisuudessaan meidän huomiota moneen harvinaiseen esineesen. Milloin en oikein ymmärtänyt, sanoin: "Erin-omaista!" Sillä tulee toimeen hyvin kyllä museoissa, taulustoissa, aqvarioissa y.m.; voipi käydä sangen oppineesta, vaikk'ei sanaakaan sen enempätä sano. Tohtori vei meitä erään säiliön luo, jonka edessä hän kehoitti Kallea ja eno Fritziä ottamaan hatut päästä. Niin tehtyä, otti hän kourallisen hiekkaa säiliöstä ja näytti meille noita pieniä hopealta kimelteleviä kaloja siinä.
"Tämä on lansettikala", selitti hän, "Darwinin ja Heckelin mukaan ihmissuvun alkunainen kanta-isä. Teidän täytynee myöntää, että olemme velkapäät kunnioittamaan kanta-isää."
Minäkin niiasin nöyrästi kalan edessä, mutt'en voinut olla kysymättä:
"Mintähden sitten tää kala on jäänyt kalana olemaan, eikä ihmiseksi muuttunut?"
"Luultavasti hänellä ei ollut luonnonlahjoja korkeampaan", sanoi eno Fritz ilveellisesti minulle.
"Hän on selkäpiillisten eläväin alinta kantaa", sanoi tohtori Sohmidtlein, "sillä hänellä on ainoasti niin sanottu selkärankaliuta eikä aivoja ollenkaan".
"Erin-omaista!" sanoin minä.
"Hänpä olis' tulli-virkamieheksi soveltunut", virkkoi Kalleni, "ainakin silloin selkenisi, mintähden kinkkua toisinaan sanotaan palttinaksi, plakkia lasiksi ja suolattua lihaa lakieratuiksi rautakaluiksi".
"Tapahtuuko niin missään mailmassa?" kysyi tohtori. "Kyllä vainen", vastasi Kalle, "aattelijain maassa ovat ajatukset monesti vähän laidalta pois".
Me läksimme nyt tuosta opikkaasta aqvariosta, söimme aamiaista (minulla oli aina lihamehu-pönttönen muassa) ja menimme jälestä puolenpäivän Camaldoliin. Nyt vasta tajusin Neapelin erinomaisen kauneuden, kun luostarin puutarhasta katselin kaupunkiin ja lahteen minun allani, niinkuin taannoin katselin tuota jaloista Romaa Janiculus-vuorelta. Täällä riemuitsee luonto; se hengittää ja hehkuu kuten nuoruuden kukoistuksessa oleva nainen tanssissa armaansa kanssa. Peninkulmain päähän lentää silmäys meren ja saarien yli, sekä sen hedelmäpuutarhan yli monilukuisine kylinensä, jota onnelliseksi Campaniaksi sanotaan; ja etäällä kohoa Vesuvio ja sen löyhyvä savupatsas, mi toisinaan laskeikse pilvenhaituvana maan päälle. Toisella puolella taas näkyy Pozzuoli ynnä Solfatara, joka myöskin savuaa ja on ikäänkuin Vesuvion poika. Kauempana siintää Curid, jossa on Sibyllan kamano, mailman vanhimman ennustaja-vaimon, jonka ennustukset monasti kävivät toteen. — Koiranluola ja rauniot Bajæn, entisten Romalaisten kesähuvilan, missä kerjuu nykyiseen aikaan on vieläkin suurempi tuota hurjaa tuhlausta ennen. Posilippo eroittaa tätä köyhyyden ja tulikiven maata Neapelista. Posilippolla kasvaa mahdottomia määriä viiniköynnöksiä, joiden sadosta Franskalaiset vievät suuren osan Bordeaux-viinin valmistamista varten. Meitä ei maittanut Posilippo-viini, sillä me emme ole niinkuin Bergfeldtska, josta ei maistu voi hyvältä ellei siinä ole uurreastian makua, ja me kielsimme kiitollisesti tuomasta tuota viiniä, joka voisi onnitella itseään jos sais makunsa tynnöristä. Ummehtunut on sille säädyllisin nimi.