Meitä oli koko uljas matkue. Etupäässä ratsasti opas, sitten me viisi ratsuillamme ja viimeksi toinen opas jalan, ynnä tusina isompia ja pienempiä poikakurikoita, jotka seurasivat hoputtajina muka ja kantoivat eväslaukut joita oli meillä kolli kullakin.
Ja iloinen matkue se oli! Aina kun kyliin tulimme, tervehtivät meitä nuoret ja vanhat ihan indiaanimaisilla ilohuudoilla, joihin meidän lazzarooni-kaarti vastasi niin että korvia huikaisi. Sitten siuhahtivat kepit hevosia selkään, jotta nää hypähtivät ja menivät karkua kylän läpi. Minä pelkäsin juoksijani huippausten tärisyttävän minusta sydämykset ulos, mutta ei auttanut vastustelemiseni, meidän Rosinantein piti näyttämän kykyänsä milloin vaan kylän kautta kulettiin. Puolen tunnin perästä tunsin aivan hyvin, että satulassa istuin. Me ratsastimme erään kylän kautta, jonka nimi on Bosco tre case, syystä että laava on hävittänyt kaikki muut sen huoneet paitsi kolme. Siinä pysähtyimme pikimmältä ja virvoittelimme hyvällä Vesuv-viinillä, jota myös ostimme muutamia pulloja perillä nautittaviksi.
Ylemmällä viinamäkien hyötyisyys väheni vähenemistään, kunnes eteemme avautui ruskeita, autioita laava-lakeita vaan, joita sitten on ylös tuhkakartioon asti, mikä näyttää aina suuremmalta ja jyrkemmältä mitä likemmäksi tullaan.
Viimeisellä korkeudella kuolehtuu kaikki kasvuisuus; ei pensasta, ei tainta, tuskin heinäkorttakaan nouse laavamaasta, ei yksikään lintu käy tässä erämaassa. Me olemme palopaikalla jossa ei ole elämää eikä liikuntoa minkäänlaista. Melkein voisi luulla kaiken mailman kahvinporot tänne kaadetuiksi yhteen läjään, niin mustaa ja rösöstä on se murentunut laava.
Jospa vaan ei olisi ollut noita häijyjä hoputtajia! Kun hevonen tällä vaivaloisella matkalla hiljentää käyntiänsä, heti vänkäävät kepillä selkään ja rääkyvät: "Hrrrah, Maccaro, hrrrah!" aivan kuin vauhkot aasit. Siitä kavahtaa ratsu karkuun ja rouva Buchholz hyppää ilmaan ja alas satulaan taas, niin että kylkiluut luskavat ja henki salpautuu. Mutta poikanulikat käyvät, kaksi kolme kerrallaan, hevosen häntään kiini ja retostavat perässä vähän matkaa kunnes hevonen taas käyden kulkee. Ja sitä kiusaa kestää kaiken matkaa. Vihdoin vimmastuin.
Minä pyysin Kallen antamaan keppinsä, ja sen kun sain käsiini, löin noita veitikoita sormille heti kun yrittivät kajota minun juhtaani. Sepä auttoi. Ja kun piti hevosen juokseman paremmin, en tarvinnut muuta kuin huutaa sille: "hrrrah, Maoearo, hrrrah!" niin kyllä matka joutui. Hevosilla ja aaseilla ei täällä alaalla ole nimiä niinkuin meillä, ne ovat "Maccaro'ja" vaan, kunnes torille tulevat "Salami'na". Ja liikaahan se onkin antaa mielinimiä olennolle, jonka osana on tulla rääkätyksi vaan; niin orpolapsiakaan ei sano kukaan sydänkävyksi eikä lemmiksi.
Matkamme kului hitaammin kuta korkeammalle noustiin. Oltuamme kolme tuntia tiellä, seisahtuimme keilan juurella ja ihailimme näkö-alaa, joka varmaankin olisi ollut vielä ihanampi jos me pehmeämmin olisimme istuneet hevosten selässä, sillä samaten kuin ahtaat kengät pilaavat iloisimmat tanssiaiset, niin hämmentävät ruhjotut jäsenet suloisimman luonnon-ihastelemisen, vaikka kohta, niinkuin tässä tilaisuudessa, se ei naama ollutkaan jota oli rääkätty. Mutta onkos ihmisen ruumiinrakennus sitten pelkää naamaa? Minä kysyin tohtorilta, miten hän voi. Hän vastasi: vallan hyvin. Vaan minä olen lujasti vakuutettu siitä, että hän yhtä kernaasti kuin minä astui maalle maccaron selästä.
Mutta nyt vasta alkoivatkin todelliset vaivamme. Hevoistyö oli päättynyt, sillä keila on niin jyrkkä, että ihmisten täytyy kavuta jalan, jos tahtovat likeltä katsella sitä savua, joka paksujen harmaanruskeiden pilvien kaltaisena taukoamatta tupruelee silmästä. Kartio on kokonansa pelkkiä pimpsi-kiviä, ja jalka vajoo joka askeleella tähän somerikkoon. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi takaperin, muulla tavalla ei pääse siinä kulkuun.
Pahempi kiusa sentään kuin tuhka ja somerikko ovat lazzaroonit, jotka tarjoutuvat runsasta maksua vastaan vetämään vieraan ylös taikka kantamaan hänet sinne kantotuolissa. Enhän minä, tuon tavarain ylipainon tähden, voinut maksaa kolmekymmentä liraa tuolista, ja yhtä mahdotonta oli antautua tuommoisen miehen raahattavaksi, sillä hän haisi niin hirveän häijyltä kun vaan likelle tuli. Me siis pimpsisoreikkoon.
Mitä ylemmäksi kämmimme sitä kuumemmaksi kävi. Ylähältä poltti aurinko, alaalta vuori, ja siinä sitä täytyi soreikossa kahlata ilman mitään mistä kiini saisi.