RÄMEEN PAAVO; ANTTI HEIMOSEN TALOUDENVAIHEITA
Kaksi kertomusta maatalouden alalta
Kirj.
JUUSO
Sortavalassa, Taavi Lehtisen kustantama, 1889.
Rämeen Paavo
Korkealla vaaralla oli Honkalan talo itä-Savossa. Monta miespolvea oli sama suku tätä taloa hallinnut. Talo oli aina pysynyt, mikäli muistettiin, jotenkin vankkana. Poika oli aina seurannut isän jälkiä. Kaikki talon tavatkin olivat pysyneet melkein muuttumattomina polvesta polveen. Ei rakennuksiakaan oltu paljon uudistettuna pitkiin aikoihin, muutamia korjauksia vaan oli tehty. Eikä siinä suuresti uusia rakennuksia tarvinnutkaan, kun huoneet olivat tehdyt erittäin vahvoista honkapuista, ja hyvät lautakatot olivat peitteenä. Tilaa huoneissa taas oli yhden perheen asua kylliksi. Oli kaksi suurta tupaa suukkain kahden puolen suurta porstuaa, ja toisen tuvan sivulla pikkuinen kammari vieraita varten. Vierasten huoneessa oli huonekaluina kaksi leveää sänkyä ja ympäri seiniä kääntyvän karmin kanssa tehtyjä pitkiä tuolia, joita kutsuttiin "kanopiksi", leveä pitkäjalkainen soututuoli ja jotenkin leveä pöytä, jolla aina lepäsi vanha raamattu nojaavalla alustimellaan. Nurkassa lautahyllyllä oli muita hengellisiä kirjoja, ja viime aikoina riippui eräällä seinällä myös virsi-kannel, jolla nuorin talon pojista pyhäpäivinä soitteli.
Nykyisellä Simo isännällä oli kolme poikaa, Simo, Pekka ja Paavo. Ukko Simo kun alkoi vanhaksi käydä ja vanhemmat pojat, Simo ja Pekka, olivat jo perheellisiä miehiä, niin ukkoa alkoi arveluttaa, miten poikien elanto hänen kuoltuansa kävisi; yhdessä ehkä eivät sopisi elämään, ja tila tulisi pieneksi kolmeen osaan jakaa, mikä jako olisi sitä pahempi toimeen panna, kun tilalla ei ollut sopivaa kolmen talon paikkaa. Niin ukko Simon arvelujen mukaan Paavo oli jo liikaa perheessä, jolle ei oikein tilaa jäisi, eikä rahavaratkaan riittäisi eri paikoilta sitä ostaa. Ukko Simolle tuli päivä päivältä yhä selvemmäksi, että Paavolle ei tilaa riitä, joten hänelle, kun oli vielä nuori, olisi jokin muu elinkeinoksi hankittava.
Nämä tuumat eivät ukko Simolla enää piilossa pysyneet, vaan jo ilmaisi ne vanhemmille pojillensa, ja pian alkoi hän tuttaviensakin kanssa neuvotella, mikä ammatti Paavolle parhaaksi tulisi.
Syksyllä ensimmäisellä rekikelillä tuli pitäjän lukkari Honkalaan vieraaksi, ollen tavallisuuden mukaan saataviansa kokoomassa. Pitkän illan kuluessa Simo lukkarillekin avasi sydämmensä ja ilmoitti painavan asiansa Paavon tilasta. Lukkari oli hyväntahtoinen mies ja osaaottava melkein joka talon asioihin ja etenkin semmoisien kuin Honkalan talo oli, josta ei yksinänsä jyvä- ja lihasaatavaa maksettu pitkällä mitalla, vaan vielä annettiin pikku kymmenykset voista, villoista ja kaloistakin y.m. talon vuodentuloista. Isännillä myös oli hyvä luottamus lukkariinsa, joka taas puolestansa oli avullinen missä hänen apuansa tarvittiin. Eikä kanttori suonirautaakaan säästänyt eikä sitä kotiinsa unhottanut pitäjälle lähteissänsä, sillä sitä oli tarvis melkein joka talossa. Useampi täysikasvuinen ihminen sai tuntea kanttorin suoniraudan naksauksen, milloin kaulassansa, milloin käsivarressa tahi peukalon selässä ja vieläpä kielen allakin. Eikä varakkaampien talojen rahvaan tarvinnut tästä työstä maksua kysellä.