Ensimmäiseksi kotiin tultuansa oli Paavon mentävä paloa puhdistamaan päiväläisten kanssa, kun Simo oli hevostyössä renkien kanssa. Tämä työ Paavosta ei ollut mieluista, kun muutamiin vuosiin ei ollut sitä tehnyt, ja siitäkin syystä kun oli kirkkoherran usein kuullut kertovan, että Pohjanmaalla ei enää kaskea viljellä, ja että siellä tullaan kuitenkin paremmin toimeen. Yhtä vastenmielistä oli hänestä kasken hakkuu, mutta ei hän kumminkaan isällensä tästä mitään virkkanut, työmiesten kesken vaan piti puheita, että Pohjanmaalla ei enää kuuluta kaskea viljeltävän ja siellä kuitenkin paremmin toimeen tulevat kuin täällä.
Hänen veljensä ja päiväläiset panivat kovasti Paavoa vastaan, väittäen, että jos täällä kaskenviljelys jätetään, niin jääpi leivänkin syönti.
Kaskenhakkuusta oli Paavolle kuitenkin se huvitus, että sai valita paljon sopivia puita kärrin tarpeiksi talven varalle.
Koko kesän Paavo oli kaikissa maanviljelystöissä, mikä häntä erittäin huvittikin. Samoin nyt kuin viime kesänäkin kävi hän joka pyhä kirkossa, ja oli vieläkin kanttorin kanssa, vaikka laulua hän ei voinut johtaa, kun kuulo oli vieläkin pilalla.
Kun Pekka vielä syksyllä oli kipeänä, niin ei ukko Paavoa laskenut enää kotoa pois, kun Simo olisi yksin jäänyt talon työhön kykeneväksi mieheksi kotiin. Ja olipa ukolla toinenkin tarkoitus. Jos näet Pekka sattuu kuolemaan, kun jo puolen vuotta oli kitunut, niin kahdelle pojalle, Paavolle ja Simolle, olisi väljää kyllä, ilman muuta elinkeinoa etsimättä.
Tässäkin Paavo totteli isäänsä ja jäi kotiin, jossa muitten askareitten sivulla teki puutöitä, parit kärritkin, joihin rautatyöt kävi kirkolla nikkarin luona tekemässä. Kärrit sai Paavo myödyksi hyvästä hinnasta.
Vaikka Pekka jo kevättalvella alkoi parantua työhön kykeneväksi, niin ei ukko Paavoa kuitenkaan tahtonut kesäksi kotoa pois laskea, ja Paavokin halusi nyt paremmin jäädä kotiin kuin mennä lukkarin tahi nikkarin luokse. Paavolla oli toisetkin tuumat mielessä.
Muutamia vuosia takaperin pitäjään muuttanut kirkkoherra oli mukanansa Pohjanmaalta tuonut muutamia palvelijoita, ja niitten joukossa erään Sanna nimisen tytön lapsenpiikana. Sanna oli kasvanut jo täysikasvuiseksi. Talonväki Sannasta piti paljon, sillä hän oli siivo, ahkera ja nöyrä tyttö.
Kirkonkylässä ollessansa Paavo tuli tuntemaan Sannan, ja samoin Sanna Paavon, ja tämä tuttavuus kasvoi niin suureksi, että olivat päättäneet solmita ikuisen ystävyyden. Kumpikin olivat koettaneet salata salaisuuttansa, mutta eihän tuli tappuroissa kauvan piilossa pysy, pappilassa sekä lukkarissa ja jopa muuallakin suhkivat, että Paavolla ja Sannalla taitaa olla yhdet tuumat.
Keväällä muutamana iltana oli Paavo isänsä kanssa kahden kesken vierashuoneessa, tuumitellen jotain talouden asioita. Kotvaseksi tuli puheloma. Paavo käveli pitkin seinvieriä ja jahkaili ikäänkuin jokin häntä vaivasi. Vihdoin alkoi Paavo sortuneella äänellä isällensä sopertaa: "Minulla olisi isälle ilmoitettava asia, joka Teidän mielestä voipi olla lapsellista ja ehkä turhamaistakin, mutta minua tämä on jo kauvan vaivannut, ja luulen sen tärkeäksikin, enkä voi olla Teille ilmoittamatta. Minä olen aikonut ruveta naimaan."