— Siinä oli minun rakkauteni! Ruotsista tultuaan hän minut vietteli. Hänellä … tuolla hirveällä miehellä kai olivat silloin vielä kädet lämpimät morsiamensa syleilemisestä. Ja minun piti joutua uhriksi. Hän ei tullut ilman toimeen…
Nyyhkytyksiä, kyyneleitä… Anna pelkäsi sydämensä halkeavan.
Hänen kyyneleensä valuivat Akilleen kasvoille ja lasta karvastelivat.
— Taivaan luoja! Kosta sorretun naisen poljettu veri! Revi hänenkin sydämeensä haava, joka ei koskaan umpeen mene! Äläkä yksin minun sydämeeni. Kosta…! kosta…! Ja silloin minäkin nautin … nauran … hah … hah … haa…
Anna heristi nyrkillään Bergin suurta kaksikerroksista kivimuuria kohti. Hän oli kauhean näköinen.
Mutta sitte hän lauhtui. Konsulinna oli ollut häntä kohtaan kuin äiti.
Ja luvannut auttaa…
— Niin. Jumala kostakoon miehelle, joka tallasi jalkoihinsa naisen sydämen…! En minä tahdo kostaa … en minä… — —
Anna touhusi Bergissä. Akilleelle oli hän saanut hoitajaksi muutaman työmiehen vaimon naapurista. Mutta pojan se usein unohti. Laittoi maitotutin suuhun ja meni matkoihinsa.
Akilles itki, kunnes nukkui, ja kun heräsi, taas itki, kunnes nukkui. Ja imi tutista vedellä sekoitettua maitoa Annan juostessa kondiittoreissa ja herkkukaupoissa.
Siellä Bergissä Anna laitteli leivoksia, laitteli hyytelöä ja jäätelöä, koristeli tarjottimia, kun Akilles kotona itki ja kirrasi.