— Eihän se ole hyvän tavan mukaan, että häät pidetään meillä, mutta kun morsian on orpo, niin olemme asian näin järjestäneet, sanoi konsulinna, kääntäen asian uudelle uralle.
— Kuka on morsian? kysyi Anna ontosti.
— Hän on Ruotsista. On erään kuolleen tehtailijan tytär. Lennart on siellä tutustunut häneen viime talvena. Vanhaa, hienoa sukua ja miksen sanoisi rikaskin. Kyllä Anni vielä kovasti mieltyy häneen. Mutta nyt minun pitää lähteä. Ja Anni huomenna tulee meille. Minä pidän Annista tästä puoleen hyvin hyvää huolta. Siitä Anni saa olla varma … aivan varma.
Konsulinna oli liikutettu. Hyvin lämpimästi pudisti hän Annan kättä ja lisäsi:
— Tämä oli vain ohimenevä onnettomuus. Minä en ollenkaan Annia tuomitse. Mekin naiset olemme heikkoja … kaikessa… Tietysti Anni rakasti sitä, joka hänet petti…
Konsulinnan lähtiessään, huoneesta täytyi kaartaa siirappilampea lattialla. Anna oli sen siihen unhottanut.
Anna saattoi konsulinnan portille asti, rekeen peitteli ja peitteli.
Konsulinna nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi ja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas kulkusten rentonaan helistessä ja lumen tuprutessa.
Keskikaupunki oli käynyt vieraisilla laitakaupungilla. Annan kamari oli vielä tulvillaan konsulinnan parfyymia.
Ja kuitenkin oli maailma Annan silmissä mustana.