Akilles ja Ella eivät vain olleet huomanneet, eivät huomanneet sitäkään, että sillat jo aikaa olivat tyhjenneet ja he vain kahden siellä kulkivat.
Akilles lähti kotiinsa aivot täynnä mietteitä, aaveita, näkyjä…
Hänellä oli nyt itsensä vuokraamina kamari ja kyökki ja omat huonekalut. Tuomari oli auttanut.
Äiti siellä kyökissä iloisena kalkutteli.
Mutta Akilles ryhtyi kirjoittamaan runoa jättiläisestä, joka nukkui ja jonka seljästä kääpiöt kultaa kaivoivat kynnet toistensa veressä sulasta kateudesta riidellessään. Oli vain kaksi toisesta ilma-alasta — tähdistä — kotoisin olevaa olentoa, poika ja tyttö, jotka eivät koonneet kultaa, vaan rakastivat … lempivät … elivät henkiselle sopusoinnulle ja halveksivat noita kääpiöitä, heidän kultaansa, heidän riitaansa, heidän verisiä kynsiään. Kääpiöiden kirkunnasta herää jättiläinen. Liikkuu. Ja kääpiöt koloonsa karkaavat, kultansa unohtavat. Mutta tyttö ja poika parhaallaan laulavat rakkauslaulua, ihanaa kuin illan satakielen sävel. Jättiläinen lauhtuu, sievästi lempivät syrjään siirtää ja panee heidän helmaansa kouran helmiä … maan parhaita jalokiviä. Kääpiöt kun sen näkevät, häpeävät pelkoansa, lankeavat pojan ja tytön jalkoihin ja pyytävät, että poika ja tyttö opettaisivat heitäkin rakastamaan.
Akilles lähetti runon Ellalle tuoreiden ruusujen mukana.
XV LUKU.
Lotti, pastorin rouva, oli hirveän onneton. Hänen kädessään oli Akilleen rakkauskirje, se, jonka hän oli saanut itselleen Ellalta varastetuksi. Sitä hän oli säilyttänyt arvokkaana todistuskappaleena.
— Kunhan pappa vielä eläisi! huokasi hän.
— Voi, toisin olisi kaikki, kunhan pappa eläisi! Sillä Lennart ei välitä suvun arvosta … ja mamma on jumalinen… Suvun kunnia on kerjäläispoikien käsissä… Hyväinen aika…! Voiko olla hävittömämpää…?