— Ja Anni nyt jo täällä! huudahti konsulinna Annan nähdessään.
— Hyvää huomenta, rouva konsulinna!
Anna niiasi ja myhäili. Konsulinna silitti Akilleen päätä ja pisti leivoksen pojan käteen.
Sitte vei konsulinna Annan ruokasaliin. Ja sinne Anna jäi.
Akilleesta ei enää kukaan välittänyt. Siinä kyökin sohvan kulmalla hän kökötti kuin joutilas vaatekasa kaikkien unohtamana. Mutta hän tyytyi asemaansa ja istui äänetönnä.
Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman astian takana, niin ettei Akilles ollut sitä huomannutkaan. Nyt se venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Akillesta kohti. Mutta sepä nosti Akilleen sydämen kurkkuun. Hän parkui, että seinät vastailivat.
Konsulinna ja Anna syöksyivät katsomaan. Ja he veivät Akilleenkin ruokasaliin.
Mutta siellä tapahtui Akilleelle yllätys.
Sillä hänen edessään tuossa ihka elävänä seisoi salin lattialla enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta.
Niin juuri enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta…!