Konsulinna edelleen huudahteli. Konsuli kuolinvuoteellaan oli myös puhunut pikku Ellasta hyvänä enkelinä. Sillä Ella oli ollut jäykän, ylpeän konsulin silmäterä, konsulin, joka oli juhlallinen kuin kuvapatsas ja niin ankara … niin ankara.
Kummasti nyt Akilles lapsellisuudellaan kosketti konsulinnan hellään kohtaan. Hänellä melkein tulivat vedet silmiin. Mutta silti hänen täytyi Akilleelle hymyillä … hänen, jonka aviopuoliso ruumiina maan päällä lepäsi…
Sillä konsulikin olisi hymyillyt tuolle lapselliselle illusionille.
Hänestäkin se olisi ollut niin kaunista.
— Ne lapset! Ne lapset!
Konsulinna kuletti enkelin Akilleen tykö. Mutta Akilles hämmästyksestä peräytyi.
— Se on meidän pikku Ella, hyvä Akilles, lausui konsulinna.
— Onko se sitte se, joka on meidän taulussa? kysyi Akilles rohkeasti.
— Eikö liene, nauroi Anna.
— Minä olen ollut sen kanssa taivaassa leikkimässä, jatkoi Akilles.
— Ja nyt saat sen kanssa leikkiä maan päällä, puhui konsulinna nauraen.