— Onpahan sitte, äiti, enkeleitä maankin päällä, huomautti Akilles.
— On tällaisia enkeleitä, vastasi Anna.
Pikku Ella oli Lennart Bergin tyttö. Se tyttö, jota synnyttäessään nuori äiti ikuiseen uneen nukahti. Siitä lähtien se oli ollut konsulinnan hoidettavana.
Herra Lennart itse oli jo toisissa naimisissa ja isänä toisillekin lapsille. Ellasta hän oli jotenkin vieraantunut.
Pikku Ella mustassa leningissä timanttikirkkaine silmineen ja pitkine vaaleine hiuksineen ihastutti Akillesta kuin se kodin kuvataulu. Ja vielä paljon enemmän. Sillä tämä enkeli liikkui, puhui ja nyt tuli antamaan hänelle kättä.
Akilles riemuitsi. Hän tarttui Ellan käteen. Ja nyt he käsi kädessä kulkivat huoneessa.
Konsulinna ja Anna nauttivat lasten tutustumisesta. Akilles oli yhdellä kerralla kokonaan voittanut konsulinnan suosion.
— Niin reipas ja rohkea! ihasteli konsulinna.
Ja Akilles! Hän oli onnellinen. Sillä hän oli tavannut enkelin maan päällä. Hänen silmänsä loistivat. Hän keveästi kosketti Ellan vaaleita kiharoita ja ihaili nauharosettia tytön päälaella. Hän katsoi Ellaa kuin kauan ikävöityä olentoa.
Juuri tämä sama oli se enkelityttö, jonka kanssa hän taivaassa leikki. Silloin kuin laineilla oli kultainen karva ja kaikki oli suurta ja pyhää.