— Rouva konsulinna on minulle aina niin hyvä. Mutta mahtaneekohan se guvernantti — Anna koetti ääntää sanan huikaisevan hienosti — ruveta Akillesta opettamaan?
— Juu. Kyllä hän. Kun minä pyydän, niin kyllä hän. Se on merikapteeni
Engman-vainajan tytär.
Anna kiitteli. Ja kiitteli.
— Oi miten herrasväki on minulle hyvä!
— Kun Akilles on niin siisti ja hieno ja kaunis lapsi, niin annamme hänen opetella ruotsiksi, puhui konsulinna.
Ainoa työ, mitä Akilles toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa konsulinnan käskystä, oli ruohon nyhtäminen sekä kivitetyltä katukäytävältä talon kohdalta että pihassa olevasta pienestä puutarhasta. Jälkimäisessä oli piika apuna. Ja siellä puutarhassa oli varjoisaa, oli pieni huvimaja, oli suuri kimalteleva läkkipallo patsaan nenässä keskellä ja sitte marjapensaita ja monellaista muuta suuhun pantavaa. Se työ siellä oli hauskaa.
Mutta kivitetyllä katukäytävällä? Hyi! Taloa oli pitkälti, siis pitkälti myös työalaa. Siellä kadulla oli niin kuuma ja niin ikävä yksin olla. Entäs sitte niin turvatonta!
Siellä ollessaan Akilles toivotonna katseli talon seinällä olevaa suurta peltistä ulkomaan vaakunaa, sen maan, jonka edustaja konsuli-vainaja paikkakunnalla oli ollut ja joka siihen seinään oli unohtunut. Siinä oli pari leijonaa etukäpälät koholla ja jotain muuta käsittämätöntä. Ja korea se oli.
Akilles ei oikein ottanut uskoaksensa äitinsä puhetta, että hän saisi alkaa opetella lukemaan yhdessä Ellan kanssa Engmanin ryökinän johdolla.
Mutta kun Anna eräänä arki-aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan kaulustan, ymmärsi Akilles, että nyt se on se kauhea päivä esillä.