— Nyt, Akilles, koulu alkaa.
Se kuulosti pojasta pahalle. Hän pelkäsi aapista. Hän pelkäsi Engmanin ryökinää. Sillä se olisi ilkeä hänelle kuten Lottikin. Niin kuvitteli Akilles.
Kun Akilles oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitetut ja kengät jalkoihin asetetut, oli hän valmis guvernantin eteen vietäväksi.
Mutta pojasta itsestään oli tämä jotain raskasta, jotain painavaa, jotain painustavaa. Puku tuntui kankealta. Jalkoja poltti kengissä kuumana kesäaamuna. Musta vaatteus imi kaiken auringon lämmön sisäänsä, niin että ruumis hiostui. Ja sitte piti olla niin siivosti, ett'eivät pukimet ryvöttyisi. Niin että hyi!
— Nyt se neiti Engman tuli!
Akilles näki sen pirtin ikkunasta ja ilmoitti äidillekin. Pääkäytävästä se sisälle meni, josta Akilles ei vielä koskaan ollut uskaltanut mennä. Ja sillä oli punainen päivänvarjo ja hienot solkikengät.
Akillesta pelotti.
Anna lähti pojan kanssa ja meni tavan mukaan sisälle kyökin ovesta.
Sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi neidille vähäisiä viittauksia Ellan luonteesta.
Sitte hän huusi Ellan siihen. Neiti alkoi tehdä lähempää tuttavuutta tytön kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi ja lauloi. Teki sitte liverrellen kierroksen huoneen lattialla Ellan kanssa polkka-askelilla, joihin Ella sotkeusi. Ja käski Ellan puhutella itseään "tant-Noraksi".