Akilleen iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin sisäsatama. Siellä oli pieniä höyryveneitä, jotka luikkivat edestakaisin potkureillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan pihisten. Siellä oli myös jaaloja, jotka kuljettivat kaupunkiin halkoja, ja lastilotjia, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin kaupunkiin. Ranta oli täynnä kauppiasten tavaramakasiineja. Mutta uljaimpana niistä kohosi kaupungin tullihuone.
Suviseen aikaan kaupungin melkein koko liike keskittyi sisäsatamaan, joka oli pieni ja ahdas ja matala. Sekin oli vielä saarien ja luotojen täyttämä, niin että ainoastaan pienet alukset pääsivät kaupungin rantaan asti. Se oli todella onneton satama sellaisen vilkkaan merikaupungin satamaksi. Se olisikin kokonaan mataloitunut, ell'ei sitä olisi kaivettu ja kuopattu, perattu ja puhdistettu. Mutauslaitos siellä työskenteli suvet läpeensä, mutta satama mataloitui, mataloitui suuren joen alas kulettelemasta hiekasta.
Ulkosatama oli väljä merenselkä, niin väljä, että sinne olisi voinut ankkuroida laivoja sadottain.
Toisinaan niitä oli siellä puoli sataa.
Sisäsatama oli kaupungin poikain hauskimpia olopaikkoja kesäiseen aikaan. Sinne Akilles nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi kaupungin ojaan.
Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isossa veneessä laivan kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungilla.
Ihastuksella silmäili Akilles vanhaa tuttavaansa: vettä. Se varhaisimman lapsuuden paras toveri, se armas, rakas meri…
Oi miten sen näkeminen nyt virkisti! Ja siinä muiden merimiesten joukossa oli Bergin monivuotinen renkikin Matti Kela, se entinen Matti, joka Annaa oli kosinut. Välillä oli Matti ollut merillä ja taas viime vuonna renkinä Bergissä. Joten oli Akilleen kanssa hyvä tuttava.
Akilles meni Matin puheille.
— Tietääkö äitisi nyt sinua kaivata? kysyi Matti.