— Hänestä tulee suuri mies! Niin on rehtori sanonut.
Toisinaan kun kaikki muut olivat ulkona pallon lyönnissä, hiipi Akilles yksinäisessä aivan hiljaisessa luokkahuoneessa ikkunan luo. Ja katseli merta. Hänen luokkansa oli toisessa kerroksessa. Sieltä oli aivan avonainen näköala merelle. Hän näki laivat ulkosatamassa, näki ensimäisen majakan, näki koko hurmaavan meren syyspäivän valjussa valossa.
Hän unohtui sitä katsomaan. Ja "meripoika" tanssi säveleinä, hiljaisina, pidätettyinä säveleinä hänen suustaan.
Voi miten hän sentään oli vieras tässä herrasseurassa!
Mutta hänestä tulee suuri mies. Ja nöyränä hän hiipi paikalleen kirjansa ääreen.
Seuraavalla tunnilla heillä oli historiallista lukemista. Se käsitteli kreikkalaista sankaria Akillesta. Akilleen sielussa somasti sointui, että hänellä ja sillä suurella oli yksi ja sama nimi.
Kun tuli tunti, selitti rehtori Akilleen luonnetta, mitenkä se oli suuri sankari. Pojat henkeä pidätellen kuuntelivat. Jokainen heistä tahtoi olla Akilles.
Ja kun tunti loppui, lähtivät he huimina kosken rannalle painimaan.
Jori huusi mennessä, että hän tahtoo olla Herkules. Oppikirja ja rehtori yhdessä olivat loihtineet lapsukaisten sieluun Akilles-raivon.
Kummasti sykähti uljaalta Akilles Tuirankin sielussa. Hän oli suuren sankarin kaima. Ja suuri Akilles oli meren jumalattaren poika. Häntäkin meri helli.