— Niinkö?
— Aivan … aivan varmaan…
— Minä pidän Annista niin paljon. Ja tämä oli vain ohimenevä onnettomuus Annille. Minä ymmärrän sen niin hyvin. Nuori veri … niin niin…
Annan täytti riemullinen tunne. Huoneen seinät laajenivat, poistuivat. Kamari muuttui Bergin suureksi saliksi, häikäisevän kirkkaasti valaistuksi, jossa hieno herrasväki silkissä kahisi. Ja hän itse keveänä kuin keijukainen liiteli sen parkettilattialla suurten konfektitarjotinten kanssa. Niinkuin niin monesti ennenkin!
— Minä toin Annille vähän tuliaisia. Siellä ovat reessä, puhui konsulinna.
Anna juoksi ulos reen luo. Konsulinna arastellen lähestyi Akillesta.
Hän nosti liinaa Akilleen kasvoilta ja tarkasteli lasta.
— Kaunis lapsi… Äidin kasvot… Hyväinen aika sentään kun on sievä… Matin pitää ruveta pikkusen isäksi… Ja kaikki on sitte painettu umpeen … Fyi tätä maailmaa…!
Konsulinnan kasvot sentään loistivat; hän rauhottui, kun oli saanut nähdä lapsen.
Siellä ulkona istui reen keulalla jäykkänä ja komeana Matti miljoonatalon kuskin kaikessa koreudessa. Vieressä oli hänellä korkea piiska ja käsissä säämyskähansikkaat.
— Saivat laittaakkin sinulle evästä. Vaan älä yksin siihen tyydy… puhui Matti Annalle.