Väliin kokoontuivat kimnasistit kehään laulamaan. Ja silloin aina erityisellä huolella haettiin Akilles. Sillä Akilles oli koulun paras tenori. Ja hän antoi äänet. Oli siis kuin johtaja. Siitä Akilles nautti.
Puolen päivän rinnassa ilmoitti Jori jotain salaista kimnasisteille. Se salaisuus kulki miehestä mieheen ja samalla tuli tunnetuksi julkisuudeksi: ulkosataman oluttuvassa kustantaa Jori kimnasisteille kokko-oluet.
Sinne ulkosatamaan lähti liukumaan nuorten herrain parvi kilpaillen kiistellen vimmaisessa vauhdissa. Jäivät tytöt, jäivät lapset, jäi koko iloinen kiistotanner, tämä jäinen kisasilta.
Kauppaneuvos Fellmanin renki ajoi rantaan tyhjiä tervapuolikkaita, joista illan kokkotuli piti poltettaman.
Ella lähti suuttuneena pois. Akilles kiidätti Ellan jälkeen. Mutta kengät olivat niin suuret ja rumat. Eikä hänellä ollut kalossia…
Uskaltaisiko hän mennä Ellan rinnalle…?
Kun Ella näki Akilleen, niin pysähtyi ja sanoi:
— Etkö sinäkin mene?
— En. Sinähän olet minun hyvä enkelini.
Ella naurahti. Akilleella sydän takoi, hermoissa värisi, mutta läpi koko olemuksen kiiti riemun tunne. Tämä oli kummallista kiihtymistä ja arkuutta Ellan rinnalla, tuon tytön, jota hän lapsena oli kantanut käsilläänkin. Miksi nyt tällainen tunneväristys kuin ihka oudon neidin rinnalla?