Ja Harry siirtyy uudelleen seinäpeilin alle. Jo nyt ponnahtaa kuvastimesta häntä vastaan taas ihana ja kaunis laulu. Se laulaa hänen silmäinsä syvää sielukkaisuutta, hänen kulmakarvojensa närkästyneitä ryppyjä, otsan korkeutta, poskien verevää tuoreutta, mustien kiharain hiilikiiltoa. Se vanha hyvä tuttava kuiskaa: "Kaunis ja ylhäinen."
Yö soittaa ympärillä hänelle hiljaiset, mutta kiihottavat hymninsä kuin nuorelle tytölle, joka vain sille rohkenee sulonsa paljastaa.
Siinä hän seisoo peilin alla lumivalkoisessa yöpaidassa ja paljain säärin kuin roomalainen ylimys. Ja papan loihtimat mielikuvat pyrähtävät nyt hänen aivoissaan pesimään ja ne täyttämään, asunnokseen.
Hän astuu, tekee liikkeitä käsillään ja haaveksii. Mutta senaattoria ei ole hänessä mitään muuta kuin papan hänen aivoihinsa linkooma mielikuva ja komea ulkomuoto. Sillä kaikki tämä tässä haastaa itserakkaasta runoilijasta, joka luulee saavansa vuoretkin liikutuksesta kyyneltämään.
Eikö hän loppujen lopuksi olekin vielä suuri lapsi, paremmin nainen kuin mies, sillä mitä tietää nytkin tämä keikaileminen yösydännä suuren kuvastimen alla? Kuin nuorta naista, joka vain yön hiljaisuudessa uskaltaa nähdä itsensä alastomana.
Harry sammutti amppelin, lampun, kynttilät. Sillä hän häpesi itseään ja turhamaisuuttaan. Hän harppasi sänkyyn peitteen alle kuin keskenkasvuinen tyttö pakoon yön hiiriä. Jos tämän teatterin pappa olisi nähnyt, niin elämänsä lopun nauraisi Tervon ampujaa.
Häpesipä Harry omaa sisäistä likaansakin. Sillä puhtainta, mitä hänessä nytkin peilin alla kynttiläin valossa oli, oli kai hänen lumivalkoinen yöpaitansa. Tämä hullutteleminen oli vielä varmaankin alkohoolin fysiologista vaikutusta aivoihin, miettii hän.
Pimeässä oli turvallisempaa tulla senaattoriksi. Siinä hän pukeutui kaikessa rauhassa vitkaan ja huolella valkeihin roimahousuihin, kullattuun kaluunatakkiin, korumiekkaan ja kolmikulmahattuun. Puhui ranskaa ja veti nenäliinan nutun takataskusta taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Istui sitten taburettipuoliympyrässä ja pyyhki kakkuloitaan nenäliinaansa ankarassa ajatustyössä maan huolista.
Nyt jo alkoi elämä laajeta hänen silmissään. Suuruusunelmat saivat paljon paremmin pohjan alleen pimeässä kuin kirkkaassa valaistuksessa. Sillä siinä ei mielinyt tulla sisäinen ihminen mukaan. Mutta nyt se lähti. Hän tahtoo tulla senaattoriksi.
Etäinen tähti syksyn pimeällä taivaalla vilkkui ikkunaverhon raosta. Se kuin viittasi korkealle. Ja nukutti hänet lopulta uskoon kaukaisista elämän perspektiiveistä. Ja nukutti tässä samassa vuoteessa, jossa mamma viime yönä hänen tähtensä kuumat kyyneleet itki.