— Pappa on aina ihaillut Tervon lujaa luonnetta. Ja siinä suhteessa kohottanut hänet minullekin esikuvaksi. Ja täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että hän on tuiki yrittävä mies.
— Olkoon! Mutta huono hän oli ääntämään puhtaasti meidän kaunista äidinkieltämme. Kun hän huomasi minun kovasti kärsivän hänen perin kehnosta ääntämistavastaan, niin hän tahallaan vielä suoraan kiusoitteli minua.
Rehtori nipisti huuliaan ja sulki silmänsä puheensa vahvistukseksi.
— Sieltä tervamaasta hän oli isätön poika, jolla oli tavaton muisti ja pää kuin partaveitsi. Mutta kieli vaan ei ottanut taipuakseen muukalaisiin äänteisiin. Hänellä oli papalle suosituskirje syntymäpitäjänsä kirkkoherralta, jonka edessä hän oli lukenut latinaa ja ruotsia. Samalla kun oli ollut papilla renkinä. Eikö hän siis ollut harvinaisuus?
— Niin kai. Todellakin harvinaisuus.
Rehtori sihittää huulillaan ja kohoaa varpailleen inhon ilme kasvoissaan. Mutta hetken takaa jatkaa mehevänä:
— Sallikaa minun sanoa, että Harry Nicander on ollut kiltein oppilaani ja Matti Tervo ilkein oppilaani. Juuri niin. Ja Harry Nicander tekee vielä jotain meille kaikille kunniakasta.
Rehtori vääntää kasvonsa tekohymyyn. Harry punastuu korviin asti.
— Kautta kaiken! Niinkö suuria unelmia … todellakin?
— Nii-in! Kenellä oli niin kauniit ja johdonmukaiset aineet kuin nuorella herralla? Kuka lausui runoa sillä sydämen lämmöllä kuin Te?