— Mitä? En.
— Että kaupunkiin perustetaan fennomaaninen sanomalehti ja suomenkielellä…
— Nähnyt ja kuullut, mutta en vielä lukenut.
Harry nauroi.
— Miksi nauratte?
— Nauran maisteri Tervolla tällä uuden lehden hommaajalla, kun muistan häntä koulupoikana meidän syöttöpoikanamme. Kerrankin kyökkipiika ärjäisi hänelle: "Tämäkin on sitten muka herra, vaikka ei osaa edes sanoa: 'fiini'." Ja monta, monta muuta samallaista kohtausta. Toisinaan piiat siellä kyökissä vaativat häntä lausumaan f, ennenkuin antoivat hänelle lettuja.
Rehtori ja Harry nauravat yhdessä.
— Mutta nyt Tervo näyttää, mitä hän osaa. Hjaa. Minä hänet kyllä tunnen, kun on entinen oppilaani. Tervo on oikein periaatteessa ilkeä. Nyt täytenä miehenä hävettää minua toisinaan häntä nähdä, kun muistan, miten monta korvapuustia hänelle annoin hänen kouluaikanaan. Varmasti hän on saanut niitä kaikista enimmin ja juuri sapekkuutensa vuoksi, puhuu rehtori.
— Kun hän ensi kerran ilmestyi meidän pihaamme … hän sama maisteri Tervo … räjähti koko piha huutoon ja mylvinään. Musta villakoiramme Castor oli lentänyt hampaat irvillä hänen kimppuunsa ja hän nyt suurella puukollaan sitä ahdisti. Mutta piiat huusivat, rengit kiroilivat ja pappa ikkunassa nauroi vatsaansa pidellen. Castor siksi häneen yltyi, kun hänellä oli selässä suuri tuohikontti, kädessä paksu visasauva, jonka hän kuitenkin kohta paukautti rakennuksen seinään, kun sillä yritti Castoria lyödä. Ja muuten niin villinnäköinen kuin Afrikan neekeri. Silloin hän tuli tänne kouluun, sanoo Harry yhä nauraen.
— Ja sai valtioneuvoksesta isällisen suojelijan. Jopa joo!