Koulusta keskipäivällä vapaaksi päästyään meni maisteri Tervo aina silloille kävelemään. Siellä edestakaisin hän kuljeskeli ja kypsytteli aatteita aivoissaan. Näillä uljailla jättiläissilloilla näki palasen Suomen parhainta ja kauneinta luontoa. Tuolla ylhäällä poimutteli joki sinisenä vesikäärmeenä ja lopulta piiloutui ruohoisiin rantoihinsa metsän kainaloon. Tässä lähellä levitti se mahtavan vaahtoväylän, jossa oli kolme pääkoskea ja niissä lukemattomat pienet kuohukorvat. Tuossa vesimäessä, jossa suuri vuoksi heitti viimeisen paininsa, oli aina nähtävänä luonnon jylhä leikki. Vesi riehuen ja tapellen vimmatulla pärskeellä ja humulla lensi korkeissa kuohuissa ja syleksi rannoille vaahtoaan. Siellä ja täällä pyöri se kauheissa häränsilmissä iankaikkista piiritanssiaan tai viskasi louhikkoa vasten sapekkaan halveksimisensa. Se oli aina levoton, aina kiihtynyt ja suurella melulla merkitsi vastalauseensa ennenkuin antautui meren tasaiseen avaraan syliin.
Tämä koski ja tämä joki kuljetteli Tervoa luoksensa kuin nuorta tyttöä rakas lapsuuden koti. Sillä maisteri oli lähtöään vesikansaa ja tätä kuohumaantietä oli hän monta kertaa ajanut tähän kaupunkiin, missä nyt oli elämän työnsä alottanut. Hän oli ylimaan maaperästä irtirepäisty tervamiehen poika, joka kun näille koskille tuli, tuli ikäänkuin lähemmäksi elämänsä varhaisimpia muistoja. Kun hän katseensa tuonne ylös joelle kohotti, kohotti hän sen samalla kohti omaa heimoaan ja alkukotiaan.
Tällaiset riehuvat haukkuvat vesikoirat veden haltioituneessa helmassa olivat hänen aikaisimman ikänsä parhaita leikkitovereita. Sillä kun hän kynnelle kykeni, sai hänkin alkaa koskia sauvoa ja paltamoa vitsaköydestä vetää. Ja koulussa ollessaan keväisin kotipuoleensa palatessaan oli se matka sitä samaa tervamiehen ytimiin asti vaivalloista koskia ylös nousemista. Silloin hän kouraantuntuvasti oppi tietämään, että ei ole leikkiä ylimaanmiehen kaupunkimatka. Kun kotipitäjän rantoja lähestyttiin, olivat kämmenet kipeitä käsniä täynnä, sormet vereslihalla, vaikka käsissä soutaessa ja sauvoessa olikin nahkakinttaat. Ja koko ruumis läpikipeä kuin rikollisella, joka on saanut neljäkymmentä paria raippoja selkäänsä.
Mutta näiltä matkoilta hän sai luonteensa rautaisen sitkeyden.
Näitä kuohuja ja koko tätä samaa jokea ja vielä paljon sen ylempänäkin olevia vesialueita oli hän sitten syksyisin alas viilettänyt, kun takaisin kouluun palasi.
Hän tunsi ylimaan ja elämän siellä kuin viisi sormeaan. Hän tunsi tämän joen lähteitä myöten. Hän ymmärsi tervamiehen sielun ja tiesi, että se värähteli kipeistä tuskista. Nälkä ja vilu, sairaus ja taikausko, viina ja huoruus loppumattoman raatamisen särpimenä oli siellä elämän harvakuteisena kankaana, mikä peitti nuo kolottuja mäntyjä kasvavat summattomat salot ja sinisiintoiset vaarat tervahaudan kisserässä savussa.
Täällä silloilla muuten hiljaisessa yksinäisyydessä kävellessään — sillä kaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tämän erinomaisen virvottavan ja houkuttelevan kävelypaikan arvoa muulloin kuin jäidenlähdön aikana, jolloin he perhekunnittain siellä saapastivat — huusi koski maisterin korvaan: "Tee työtä! Tee työtä! Älä väsy! Älä väsy!"
Ja työtä hän tahtoi tehdä. Ja oli jo tehnytkin. Jos hän jaksaisi riehua työssä ja toimessa yöt päivät niinkuin tämä koski, niin ei hän lepäisi. Työtä vaativatkin hänen rautaiset hermonsa, työtä hänen intohimoinen verensä. Hänessä oli vielä alkuihmisen pilaantumaton tarmo ja tuore voima. Hänen suonensa paisuivat nuortean ihon alla terveestä verestä ja hänen leveät kätensä tapailivat aina jotain esinettä puristaakseen. Hän kuin säteili liikaa voimaa. Sillä hän oli työinnon kirkastama voimaihminen.
Siten sekä entisyys että nykyisyys veti häntä kosken pariin. Ja avoveden aikana oli vielä kolmaskin vaikutin. Täällä koskella hän näki sauvovia tervamiehiä.
Niitä hän nytkin silmillään sieltä etsi. Ja kas vain! Tuolla nousee ylös kymmenkunta venettä. Ne ovat syksyn viimeisiä matkueita. Hän ehättää lähemmäksi katsomaan, tuntisiko. Outoja ovat nimeltään. Mutta koko olemukseltaan hänelle vanhoja tuttuja, niitä rakkaita ylimaan kapeita ukkosia.