— Kovat ovat tervamiehen kourat ja leveät ylimaan miehen kämmenet. Niissä on sauvoin lujemmassa punerruksessa kuin keihäs karhuntappajan näpeissä.
Nyt pääsevät veneet kivilaiturille, jolle nousee mies kustakin veneestä vetämään. Vitsaköydessä yli olkansa niin kumarassa, että nenä on melkein saappaiden kärjessä, pitkin kivilaituria riuhtoo tuo sitkeä luinen olento kosken äkäisissä korvissa ylös paltamoaan. Toiset veneestä sauvoimillaan ulostavat laiturista. Hidasta se on kulku, sillä koski kyllä jaksaa vetää kissanhäntää täysienkin miesten kanssa. Tällaista urheilua kestää aika ajottain päivämääriä.
— Tuo on työtä, jonka rinnalla peltomiehen ylistelty kivien vääntäminen tai savipeltojensa ojien lapioiminen on vain leikinlaskua. Pah! Tuossa menisi jo jonkun toisen niskat nurin, hymähtää Tervo.
Mutta hänelle tämä kaikki on niin vanhaa ja niin tuttua. Juuri noin se hänkin sauvoi … noin vitsavaulasta tempoi.
Ja vielä nytkin kuohahtavat veret saada sitä samaa tehdä. Sillä siinä on niin … niin monta nuoruuden rakasta muistoa tuossa samaisessa jokimatkassa. Ja hän onkin kuin kovasti ottelevasta koskesta syntynyt ja noilla kivipaasilla, joita nyt kylmät syksyiset vedet huuhtelevat, ensimäiset unensa nukkunut. Hän on tuulen tuttu, viiman virpoma. Syntymäseutu häneen painoi omat merkkinsä.
Mutta sentäänkin auringon kultaamat haukkuvat vesikoirat ja syleksivät vesikissat kosken haltioituneella helmalla ovat Tervon silmissä ihanimmat nähdä. Niidenpä rinnalla muu on kovin kilttiä.
Siltojen toisella puolella siellä alhaalla saarien takana näkyvää merta ei maisteri juuri ole huvitettu katselemaan. Se on tuolla alapuolella eikä ikäänkuin kuulukaan hänelle. Se on ventovieras ja sen yhtämittainen lakeus väsyttää häntä. Hänen silmänsä on tottunut kiivaaseen koskeen ja korkeihin vaaroihin. Mutta meri — se on tasainen kuin mihinkään haluton mieli. Olkoon! Maisteri ei halajakaan sen tuttavuuteen eikä sen mielialoja tutkia.
Ja siksikin maisteri ei liioin tahdo merta ihailla, kun hän tietää, että sen toisella rannalla on — Ruotsi! Oli pikkumaista vihata outoa maata ja outoa kansaa. Mutta ihmismieli on nyt sellainen. Niinpä pieni viaton sana "ruotsi" aina näykki maisterin hermoja. Ja niin rautaisia hermoja!
Sillä se sana toi hänelle mieleen niin paljon katkeraa ja kauheaa. Se samainen pani hänen, sinervän salon ja leikkivän kosken, korkean vaaran ja vapaan erämaan pojan ympärille kuin puristavan rautavyön, mikä kidutti ja ahdisti häntä silloin kun hän tässä kaupungissa koulua kävi.
Hän pääsi suorastaan koulun kolmannelle luokalle, sillä joitakin aineita opetettiin toki suomeksikin. Ja hän oli jo niin vanha! "Kyllä tuollainen karhu jaksaa pinnistää", oli Heideman sanonut ja valtioneuvos oli vaatinut häntä kohta kolmannelle luokalle, kotipitäjän pappi kun oli antanut yksityistä opetusta. Mutta silloin se kiusa ruotsinkielen kanssa alkoi. Ja toinen kiusa oli noista ruotsalaisista herraspojista, koulutovereista, jotka yhtenä laumana aina hänen päällensä hyökkäsivät. Hän ensin näytti niille puukkoaan kuin valtioneuvoksen "Castor" koiralle, sillä se oli hänellä nivusilla tuppivyössä todellisen tervamiehen tapaan. Mutta rehtori Heideman otti sen häneltä pois. Ja nyt oli hän aseeton kiusaajiinsa nähden. Leveät ja luiset nyrkkinsä hän nyt julmana iski niihin, sai jälki-istuntoa, sai karsseria, mutta iski kuitenkin. Sillä ne vietävän nallikat, ne hienot polvihousuniekat ja samettipusero-herraspojat eivät herjenneet häntä kiusaamasta. Ne olivat aina ahdistamassa kuin sääskiparvi kesäkuumalla ylimaassa. Aina ja joka paikassa vastuksena. Istui hän tikapuilla koulun pihalla, ne takaa pistivät neulalla. Astui hän kadulla, ne huutelivat hänelle "tervaruotsia", jolla nimellä ne hänen puhettaan heidän ihanalla kielellään kutsuivat. Hän kun oli niin kovin kankea ja kömpelö oikeata ruotsia ääntämään.