— Huru moor Tervo i taa? huudettiin hänelle joka aamu tervehdykseksi.
Ja sitten:
— Tu ska int inpilla tei som en herrekosse.
Se oli sitä heidän "tervaruotsia", jolla he häntä matkivat. Julmasti he häntä kiusasivat.
Ja hänellä itsellään oli myös paha luonto. Ei hän antanut perään, ei koskaan. Löi takaisin, löi verille asti. Ell'ei valtioneuvos olisi häntä puoltanut, olisivat opettajatkin potkaisseet hänet jättiläispotkulla yli koulun aidan.
Sillä kyllä nekin osasivat häntä poloista kiusata … kiusata…
Ei kukaan muu häntä suosiollisesti kohdellut kuin valtioneuvos. Muut pilkkasivat, pieksivät. Valtioneuvoksella oli aina ylimaankin pojalle joku ystävällinen kehottava sana.
Kovalle otti se koulu vieraan kielen rautavöissä … kovalle!
Maisteri teki vielä silloilla pari kierrosta. Sillä koulutalo, jossa hän opetti ja jossa alkava suomenkielinen lyseo vuokralaisena asusti, oli ränstynyt, omiin seiniin uppoamaisillaan oleva yksikerroksinen puutalo, mistä väliseiniä pois sahaamalla oli tehty luokkahuoneita, mutta katot jääneet entiseen mataluuteensa, joten ilmaa oli sen verran, ettei juuri tukehduttu. Siellä kirkon naapurina se säälittävässä vaatimattomuudessaan kyhjötti kaupungin ruotsikkojen kiroamana. Mutta jokin syvä sielullinen riemu kirkasti aina Tervon noissa tuvissa molemmin puolin porttia opettaessaan ja se riemu syntyi siitä, että hän sai suomeksi opettaa suomalaisia lapsia.
Kun hän nyt palasi asuntoonsa, istui hän kirjoittamaan "Salamaan". Sillä sen oli määrä tästä viikosta lähtien alkaa säännöllisesti ilmestyä.
Snellmanin kipsinen rintakuva on hänen työpöytänsä sivulla.