Mistä hän nyt "pääkirjoituksen" laatisi?
Tervon aivot työskentelivät hitaasti ja raskas oli hänellä ajatuksenjuoksu.
Hän asetti sormen nenälleen, miettii ja miettii…
— Oikein!
Hän kirjoittaa nytkin tervakaupasta. Tuo esille sen huutavat vääryydet, miten porvari maksaa ylimaan isännälle vain pienen murto-osan siitä hinnasta, minkä hän itse ulkomaalla saapi. Ja miten tätäkään hintaa ei anneta puhtaassa rahassa, vaan jauhossa, suolassa ja vaaterihkamassa.
Paljonko porvari itse ulkomailla sai, ei maisteri suinkaan niin numerolleen tiennyt. Mutta epäkohtia paljastavan sanomalehtimiehen parhaimpia taitoja on liioittelu. Siten ikäänkuin viekotellaan vastustaja näyttämään korttinsa. Olihan porvareilla tilaisuus "Österbottenissa" hänen kirjoitukseensa vastata ja tuoda esille todelliset numerot, lohdutteli maisterikin itseään. Sitenpä hän pääsee kurkistamaan patruunien kirjanpitoon. Ja on takatietä sukeltanut pääasiaan.
Mutta ett'ei hän vain tuulta hosunut kireästikin kirjoittaessaan, sitähän varmasti vakuuttivat ne "Brasilian aarteet", joita tämän kaupungin terva- ja puukauppiaat olivat itselleen koonneet juuri näillä ylimaan tuotteilla.
Taas tuo jälkimäinen momentti oli tinkimättömän tosi. Tervakauppiaan jauholla ja suolalla oli hänkin monet herranvuodet elänyt ja sen samaisen vaaterihkamissa lapsenruumistaan peitellyt. Ja etukäteen ne verisessä puutteessa piti ottaa ja vakuudeksi tiukka paperi antaa, että kesän tullen niin ja niin paljon tervaa maksuksi tuodaan. Kauppias yksinään teki ehdot ja kirjoitti kauppasopimuksen. Ylimaan isäntä vain kankeilla vapisevilla sormillaan piirsi puumerkkinsä alle. Ei tervamies osannut kirjoituksia lukea eikä liioin ymmärtääkään. Porvari kirjoitti mitä tahtoi ja herkkäuskoinen luonnonlapsi luotti pyhästi "konsulin" ja "patruunin" papereihin. Jos lopulta koko tila ja eläminen hukkui niihin porvarin papereihin, ajatteli lapsekas perheenisä: "Niinkö paljon sitä jo tuli otetuksi?" Ja vain surullisesti hymähti kuin omalle kykenemättömyydelleen osata oikein järjestää talouttaan. Näillä kokemuksilla hän painui uusille valloitusretkille ylimaan loppumattomiin korpikyliin, kunnes taas teki uuden haaksirikon toisen porvarin papereissa.
Näin tiesi Tervo eletyksi siellä tervamaassa jo miespolvia. Juuri tuollaisen haaksirikon oli Tervonkin isä tehnyt lääninsihteeri Nicanderin papereissa. Häneltä oli mennyt maat ja mannut. Mutta kun hän oli kivulloinen miesrukka, ei hän jaksanut sonnustautua siitä tapaturmasta, vaan jäi loppuikänsä suuren joukkonsa kanssa vaivaishoitoon. Nyt hän oli jo kuollut.
Pitäisi saada naseva rubriikki kirjoitukselle, miettii maisteri. Ja samalla kansan mieleen helposti menevä kuin terva puuhun. Panisiko: "Suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan?" Ei sovi sekään. On liika monikäsitteinen. Mutta tämä: "Sinne vaaja vaipuu, kunne kurikka vaatii!"