Siinä samassa hän oli valloitettu. Hänet istutetaan suureen pöytään, joka on ympäriinsä ahdettu täyteen nuoria miehiä ja joukossa joku vanhempikin. Pöydällä on pyörryttävä paljous laseja ja juomia.
Ja tässä on hänen uhrattava uhri viinin jumalalle parhaimpien toverien seurassa.
Hän kaataa suuhunsa syvin siemauksin kuten näkee toistenkin tekevän ja äskeinen huoli ja apeus on mennyt sen tien. Mutta juomilla on häneen hypnoottinen voima. Ne kuljettelevat häntä mukanaan taikamaille. Aivot kuumenevat autuaasta lämmöstä ja veret sähköittyvät. Poskille kohoaa kaunis puna, silmät käyvät kuin syvemmiksi ja hermot saavat lujan ryhdikkäisyyden.
Harry tuntee uusia voimia, näkyjä, mielikuvia tulvaavan sieluunsa lämpöisenä virtana, johon hän kokonaan hukkuu.
Hän vitsailee … laulaa … juo veljenmaljoja … pitää puheen … juopi … juopi.
Ympäristö kuumana, häikäisevänä, polttavana kietoo hänet aurinkosyliinsä ja kuiskii hänen korviinsa hekumallisia sointuja.
Hän näkee vain mustia frakkipukuja … laajoja kiiltäviä rintamuksia … nuoria kauniita kasvoja … koreita pulloja … suur-suuria kattokruunuja valomaailmoineen … ja kuulee laajan kuohuilevan puheenporinan, jonka seasta yks kaks kohoaa riemuitseva ylioppilaslaulu.
Harry laskee ryöpsähtelevän ilovirran ensimäisessä viikinkipurressa, sillä hänen ympärillään istuvat ryhmän etumaisimmat nuoret miehet.
— Nu ska vi ge stryk åt fennomanerna! huutaa korkea bassoääni ja samassa mäjähtää pöytään, niin että lasit tanssivat, ryhmyinen kävelykeppi.
Esitys otetaan hurraten vastaan. Varustautaan kepeillä ja minkä milläkin.