Sillä kuvernööri vapaaherra von Hjelm on vanha sotaherra. Pitkä, solakka, aivan harmaantunut ukko, käyttää kävelykeppiä tukenaan, vaikka onkin uniformuun puettu.
Kun hän on tervehdyksensä tehnyt, saattavat valtioneuvos ja kauppaneuvos Fleege hänet pieneen salonkiin ja jäävät sinne kolmen.
Helpotuksen huokaus kuuluu suuressa salissa, missä asetutaan eri ryppäissä istumaan.
Kuvernöörin tulo on jäykistävä alkunäytös, joka uhkaa tulla ikäväksi.
— P—le! Kuivin suinko tässä istutaan? puhkeaa puhumaan merikapteeni
Hartman, joka ei suinkaan ole vesiselvä nytkään.
— Veli odottaa ja suussa maistuu pian makealle, lohduttaa maisteri
Littov.
Viinuri kantaa korkealla ilmassa suurta maljakulhoa. Hänen on aivan hiilenhehkuva sen painosta. Asettaa sen sitten suurelle pöydälle huoneen keskelle, mille on jo kasattu patteri hiottuja laseja.
Mutta kestää odottaa ennenkuin siihen maljaan käsiksi käydään. Vihdoinkin pienen salongin ovi aukeaa ja valtioneuvos johtaa kuvernöörin saliin.
Herrat hypähtävät kohta pystyyn tuoleiltaan.
Mutta kuvernööri ojennetuin käsin pyytää istumaan.