— Näytän sinulle, olenko humalassa. Tule alas, jos pääset.
Birgerillä oli kovat käsivoimat, sillä hän oli uuttera voimistelija. Harry tunsi hänen teräksisten käsivarsiensa syleilyn kuin pihtien puristukseksi.
— Tämä tällainen on sitä oikeata pohjolaista luontoa. Minä olen vaasalainen, vaikka esi-isät ovatkin Savosta. Sinä viime yönä löit minua vimmatusti kepillä selkään siellä juhlassa. Ja tässä on kor … vaus siitä!
Birger paiskasi Harryn vuoteeseen, että huone tärähti.
— Minäkö sinua lyönyt? uikuttaa Harry vuoteessa eikä jaksa kuolemakseen muistaa sellaista.
— Juuri sinä. "Sveessien" rintamassa etumaisinna marssit ja suoraan minun nenäni eteen lensit. Minä nauroin. Silloin sinä jo iskit. Annoin sinulle anteeksi siellä, kun näin, että olit tolkuttomasti viftissä. Ja pelastin sinut kaupanpäälliseksi hyvästä selkäsaunasta ja "fennojen" vihasta. Muista vasta varoa. Et sinä, Harry, kestä juoda. Enkä sinua mukaani ota. Tämä on sinulle kovaa kasvatusta. Mutta hyvin karkaisevaa.
Birger, joka jo oli maisteri ja Harryä pari kolme vuotta vanhempi, lähti laulaen ulos pimeään yöhön.
Harry hyppäsi sängystään. Ja sytytti kaikki tulet. Sillä nyt nukkua oli mahdotonta. Ja hän tarvitsi ympärillään paljon … paljon valoa. Sillä tämä syksyinen pimeys kuristi häntä. Se lähetti kokonaisen lauman peikkoja ja painajaisia hänen niskaansa.
Harry tahtoi tässä valossa kerrata sitä kaunista tunnelmaa, jota hän silloin tunsi, kun syysaamupäivänä kodin salissa istuttiin kolmen: pappa, mamma ja hän. Mamman hopeahiukset noine monine luuneuloineen silloin ikäänkuin tummanpunervina hohtivat auringon kullassa, pappa hymyili ja säteili hyväätuulta ja hän itse tunsi aivoissaan kuumaa tulenhehkuvaa riemua siitä, että hän palautti onnen ja sopusoinnun noiden kahden jo harmaantuneen vanhuksen sydämeen. Hän pyrkimällä, ahkeroimalla, ponnistamalla korkeaksi virkamieheksi.
Käsi-kädessä kauniina kuin hopeahääpari ne vanhemmat ensin hänen edessään seisoivat ja hän antoi suuren lupauksen…